copyright@PäivijaTara
Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

2008

Tammikuu

Vanhassa lastenlaulussa lauletaan: "Tammikuu on pakkaskuu..." Se ei kyllä pidä paikkaansa tänäkään vuonna. Lämpötila on ollut enemmän ja vähemmän lähellä nollaa. Tammikuun alku meni paukkuja pelätessä. Pelko siirtyi Varuskunnasta kuuluvaan aamuskeluun. Otettiin takaisin käyttöön valjaat, koska se ei pelkää niin paljon ne yllä tai ei ainakaan vedä niin paljon kotiin, kun ammunta alkaa. Lenkeillä oikein keskityttiin  taas pysähtelyyn heti, kun vetämistä tapahtuu. Yleensä tajuaa lopulta istua, että matka voisi jatkua. Välillä piti jopa muuttaa suuntaa, että ymmärsi mistä on kysymys. Aloitettiin myös autossaoloharjoittelu uudestaan vaan istumalla takapenkillä ja tekemällä siellä jotain kivaa esim. syömistä.

Paino laski 16½-17kiloon. Mahan kanssa usein ongelmia. Vähän välillä se oli tosi löysällä. Maneesitreeneissä käytiin kerran. Taran huomion vei vain hevosenkakka ja aidan toisella puolella harjoittelevat agilitykoirat. Yksi niistä kävi pyörähtämässä parikin kertaa "tokopuolella". Joten päätimme jatkaa harjoituksia kotioloissa, ettei koko ajan tarvitsisi kieltää ja komentaa.

Tammikuussa tuli myös kakkis oy:stä tilattu kakankerääjä. Se on tosi hyvä ja sillä voi kerätä useat kakat, jotka tulevat vastaan, ennen kuin ne menevät Taran suuhun.

Tara myös keksi, ettei kukaan pääse etuovesta sisään, eikä ulos huomaamatta, jos se makaa tuulikaapissa. Joten jos käyn postilaatikolla, kompostilla tai roskiksella, Tara yleensä asettuu tuulikaappiin vahtimaan, ettei enää jäisi yksin.

Tehtiin tuttavuutta yhteen koiraan. Ensin kaikki sujui hyvin, mutta lopulta se näytti Taralle hampaita, kun Tara meni liian lähelle sitä lenkillä. Tara loukkaantui syvästi ja ei suostunut edes kulkemaan samaan suuntaan kyseisen koiran kanssa. Tämän episodin jälkeen Tara on haukkunut melkein kaikkia vieraita koiria
lenkillä kohdatessaan, varsinkin iltaisin. Avokompostilöytöjänkin Tara teki ->kuralle. Ostin kuonopannan, jonka avulla opeteltiin kulkemaan kauniisti varsinkin keskustassa. Minä olin 1. kerran yön yli poissa kotoa, kun olin vahtimassa Hessua. Tara oli nukkunut yönkin tuulikaapissa.

Pururadan pallokentällä leikittiin ja harjoiteltiin tottista kahdestaan. Lisäksi tammikuussa Taralla oli useita "riiviöpäiviä". Se sotki systerin huoneessa monta kertaa, jos ovenkahvaan ei ollut laitettu kelloja roikkumaan. Hessun kotona vierailtiin monena päivänä.

Kaiken kaikkiaan tammikuu oli jäinen ja liukas. Välillä satoi lunta ja sitten taas vettä ja melkein kaikki lumet suli pois.

 

 

 

Helmikuu

"Helmikuu on hiihtokuu...", laulettaan laulussa. Meillä hiihtämään ei kunnolla ehtinyt kuin isäntä, koska jäälle pääsi/uskalsi mennä taas vasta helmikuun puolessa välissä. Lämpötila pysytteli päivisin enemmänkin lähellä nollaa, kuin kymmentä pakkasastetta. Mutta öisin oli yleensä kovempaa pakkasta. Useana päivänä kuitenkin tuuli tosi jäätävästi, niin ettei ulkoilusta nauttinut paljon koirakaan.

Koska Taran vatasoireilu ja riiviökausi jatkui, tilasin ajan eläinlääkärille. Vietiin sinne virtsa- ja kakkanäyte. Eläintenhoitaja piti kiinni etupäästä ja minä takapäästä, kun ell otti tassusta 3 putkiloa verta. Tara yritti vastustaa kaikin tavoin toimenpidettä ja verta valui pöydällekin. Virtsa ok. Kakkanäyte silmämääräisesti vihertävää ja limaista, eli ruoka ei sulaisi kunnolla. Lopullisten verikokeitten tuloksia odotettiin 1½ viikkoa. Perustestien perusteella sisäelimissä ei ole mitään vikaa. Taran vatsa todettiin herkäksi ja kehoitettiin välttämään suuria ruokamuutoksia. Vatsan löysyys voisi olla ennemminkin allergiapohjaista.

Yrjölänpuurolla vatsa tuli parempaan kuntoon. Mm. Alman emännältä sain hyviä vinkkejä eri ruokavaihtoehdoista. Eri herkkävatsaisten papanoita kokeiltiin, kun en halunnut alkaa kokonaan barffaamiseen.  Myös pupun papanat olisivat maistuneet, mutta ell. varoitti, että niissä voisi olla matoja. Ja niin Tara laitettiin taas matokuurille.

Metsälenkit, pellolla ja jäällä Tara oli kiinni n. 6 metriä pitkässä liinassa, koska se karkaili, eikä tullut kututtaessa luo. Parhaimmillaan se oli kateissa n. 15-20 minuuttia. Onneksi Hessun emännälle soitettu puhelu rauhoitti silloin mieleni, kun hän lupasi rukoilla, että Tara löytyisi. Neuvoi palaamaan hukkumispaikalle päin ja sieltä Tara löntysti vastaan selkä kyyryssä.

Hessun kotona vierailtiin välillä parikin kertaa viikossa. Pihalla Tara oli kiinni liinassa tai remmillä hiihtovyössä, sillä se karkaili pihasta ja sitä ei enää arvannut pitää irti sielläkään. Vieressä kulki pieni autotie ja toisella puolella oli kirjastoauton parkkipaikka. Sisälläkin otettiin käyttöön hiihtovyö ja remmi, että Tara malttaisi pysyä paremmin aloillaan. Keittiöön se kuitenkin vinkui usein, koska Hessun ruokakupit kiinnostivat. Hessukin rauhottui kovasti, kun Tara ei taahannut edestakaisin. Eikä Tara päässyt karkaamaan portaikkoon. Sen hoikistunut ulkomuoto salli livahatamisen kaiteiden välistä portin ollessa kiinni. Mutta nyt hiihtovyössä kiinnioleminen esti portaikkoon menon ;o)

Jäälläkin uskalsi taas kulkea paremmin. Ostin koirapillin ja luoksetuloa harjoiteltiin ensin sisällä, kun vihellys kuului. Ulkona liinassa kaikki tuoksut saivat Taran vähän vitkuttelemaan luoksetulossa. Lumipallojen kiinniotto oli Taran yksi lempipuuhista. Jokaista palloa piti ainakin vähän haukata, jos sitä ei saanut suoraan kiinni.

Pentukoulussa tapahtunut rotikan päällekarkaaminen ei ollutkaan unohtunut Taran mielestä, vaan se näytti pelkäävän kaikkia rotikoita ja ilmoitti jo kaukaa, että täältä pesee, jos kimppuun käydään... Viimetalvinen säikähtäminen metsässä vapaana kulkenutta mustaterrieriä (?) kohtaan tuli myös muistona koiran mieleen. Joka kerta, kun se näkee kyseistä koiraa, Tara aloittaa hirveän räksytyksen. Ei suostu tulla yhtään lähemmäksi tätä lempeää narttua, vaan pysyttelee haukkumassa niin kaukana kuin remmiltä yltää :o( Eli edessä on sopeuttaminen tiettyihin koiriin ja tiettyyn rotuun, kunhan vatsa saadaan ensin kuntoon.

 

Maalis-huhtikuu

Maaliskuussa oltiin Vuokatissa lomalla. Pääsiäisenä palattiin kotiin ja sitten alettiin kokkaileen ruokaa itse. Eli papanaa Tara sai enää korkeintaan kerran päivässä puuhapallosta. Pääruokana oli Yrjölänpuuro ja sen kanssa jotain muuta, rakaa lihaa, raakaa merilohta, mahapullia tai valmismurekkeita. Mahan kunto parani huomattavasti. Aamulla Tara sai myös yhden maitohappobakteerikapselin sisällön ruuan kanssa. Kaikessa vältettiin laktoosia ja piimäkin oli laktoositonta. Sitä Tara sai korkeintaan kerran päivässä...

Taran hyvä ystävä Hessu nukkui pois maaliskuun toisella viikolla.

TV:stä alkoi Koirakuiskaaja kanavalta 23, jota emäntä katsoi aktiivisesti ja alkoi noudattaa tiukempaa linjaa koiran kanssa, joka ihan selkeästi yritti yletä arvoasteikossa.  Vetämiseen auttoi ystävältä saatu CannyCollar-panta, joka häneltä oli jäänyt tarpeettomaksi, kun Retu osasi kulkea jo niin hienosti. Ennen pannan saantia turvauduttiin valjaisiin ja heijastinliiviin, joka suojasi turkkia takuilta lukon/remmin hiertämiseltä.  Uudet valjaat ostettiin Vuokatista. Liivi auttoi myös koiran näkymistä metsässä, mutta vapaana kulkeminen piti lopettaa, kun "talvitryffeleiden" syöminen sai aikaa yli ½ vuorokautta kestäneen vatsataudin.  Emännän selkäkramppikin laukesi uuden pannan/kuonopannan ansiosta.

Kynsien kunto parani, kun ruokavalio muuttui. Turkki tosin oli välillä melko huopaantunut, kun se kastui ja kuivui, kastui ja kuivui. Joten lyhyt turkki ja säännöllinen leikkaminen oli keväällä ainoa vaihtoehto. Tyttö ehkä pärjäisi näyttelyissä siron ulkomuotonsa takia, mutta kehään ei olisi turkin lyhyyden takia mitään asiaa... Tosin ei se taida olla edes meidän juttu ;o)

Huhtikuussa alkoi Agilityharjoitukset.  Käytiin siellä kerran. Tara suoriutui kentällä hyvin, vain oman vuoron odottamisessa oli hiukan ongelmia... Ja pari kunniakierrostakin innokkaan koiran piti tehdä, mutta onneksi luoksetulo sujui heti "Tänne"-kutsulla ja palkalla. Arkitottiksessa Tara sai opettajalta tosi paljon postiivista palautetta ;o)  Päästiin harjoituksiin mukaan vasta huhtikuun lopussa, kun  koulutus siirtyi  keskustan  tuntumaan.  Varsinainen kiitos kehuista kuuluu varmaan cannycollarille, tiukalle kurille ja koulutusliivin taskussa oleville makupaloille ;o) Keitetty ja palasteltu+paistettu naudan sydän sai Taran tottelemaan, kuin unelma. Ja koska se sopi myös Taran vatsalle hyvin, tein vielä uuden satsin makupalaherkkua ennen kuukauden vaihtumista. Se on sellaista herkkua, että sitä Tara saa vain koulutuksessa... Toisille koirille haukkuminen vaatii vielä harjoitusta, kuria ja harjoitusta. Tara alkoi harrastaa myös vaeltamista yhdessä isännän ja emännän kanssa...

Toukokuu

Tara aloitti uimakauden 2 päivä toukokuuta. Toisella viikolla Tara kävi antamassa oman näytteensä lagottojen geenitutkimukseen. PK-tottisharkoissa käytiin kerran kävellen ja päästiin pois Alman emännän kyydissä. Sitten Almalla alkoi juoksu, eikä jaksettu kävellä harkkoihin ja kotiin, kun Tara ei oikein malttanut odottaa omaa vuoroaan...Eli harjoitukset keskeytyivät vähäksi aikaa, kun ei jaksettu kävellä peräkkäisinä päivinä kentälle tunnin matkaa...

Agilityssä 2. kerralla opeteltiin puomi, A-este ja keinu. 3. kerralla oli putki, pussi, 6 keppiä ja pöytä. Putkeen meno oli Tarasta vähän kenkkua, mutta pussin se tajusi melkein heti. Kepeissä oli ongelmia enemmänkin ohjaajalla. Ja pöydälle se hyppäsi kuin vanha tekijä (kiitos trimmailun). Sitten ehdittiin mennä vielä A-este, puomia ja keinu pari kertaa läpi. 4. kerralla oli putki, joka oli mutkalla. Se tuotti Taralle ongelmia, kun ensin oli juossut sen läpi ilman kunnon käskyä. Sitten se ei olisi huvittanut ollenkaan ja yritti päästä luokseni mieluummin putken sivusta. Kerran se jopa hyppäsi putken ylikin ja putki meni kasaan :o( Sitten oli esteiden ylitystä ja opettajan neuvot olivat tarpeen, kun ohjasin kädenliikkeillä ihan eritavalla, kuin olisi pitänyt. Eli lopulta pidin molempia käsiä leveästi sivulla, ettei koira juossut luokseni. Ja pitihän vähän käyttää ylimääräisiä käsiäkin, eli opettaja heilui Taran lelun kanssa toisen esteen takana. Sitten kolmannen takana ja lopulta neljännen. Kaksi estettä oli ihan peräkkäin ja kolmas poikittain toisen esteen jälkeen. Sitten neljäs este oli niin, että mentiin takaisin tulosuuntaan. Eli tehtiin tavallaan iso U-kirjain. Ei taida agilitystä tulla yhteistä harrastusta meille ainakaan minun ohjausella, ellen kovasti petraa...Tosin A-este taitaa olla Taran suosikki, kun kiipeää sinne niin mielellään ;o) Kolmannella ja neljännellä kerralla käveltiin harjoituksiin.

Toukokuun puolessa välissä olin Koirakerhon järjestämässä pariskunta Korrin pitämällä tehovalmennuskurssilla kuunteluoppilaana. Siellä tuli TOKO-opetusta oikein runsaasti. Ja ostin sieltä Taralle uuden noutokapulan ja neljä merkkikartiota, että voidaan takapihalla vähän harjoitella "kuvioita".  Lauantaina aurinko helli meitä säteillään, mutta sunnuntain tuuli ja kylmyys ei pitänyt muita, kuin kentällä olevan koirakon lämpöisenä. Pitkän aikaa kotonakin oli viluinen olo ja lopulta lämpenin vasta, kun kävelin Taran kanssa arkitottikseen. Siellä Tara oli taas todella mallikas. Muutenkin arkitottis on enemmän meidän juttu ;o) Takapihalla TOKOiltiin omia juttuja ja yritettiin ottaa uusia neuvoja hallintaan. Mutta pääasiassa Tara työskenteli nenällään etsien piilotettuja namuja ulkona ja sisällä. Pari korvasientäkin kyllä löydettiin yhdessä, mutta annettiin ne toisten iloksi.

 8/2008

Mulla oli eilen rankka päivä tai ehkä se oli kivakin. Mutta illalla olin tosi väsynyt ja vain halusin nukkua.. Me käytiin emännän kanssa eilen kylillä. Se jätti mut ulos odottamaan yhden rakennuksen eteen. Se sanoi, että se on apteekki ja mun pitää odottaa nätisti. No kyllä mä odotin tosi hienosti, vaikka yks toinenkin koira tuli odottamaan omaa ihmistään ihan lähelle. Se kyllä pääs lähemmäs portaita ja mä jouduin tien viereen roskikseen kiinni :o(   Mä en tällä kertaa välittänyt edes suurista autoista. Mä olin siis

Kotimatkalla halusin ihan väkisin poiketa tieltä metsikköön. Emäntä vähän ihmetteli mun halua siihen, mutta lopulta se suostui tulemaan mun perässä ja mä näytin sille kaikki ne ihanat kantsut, mitä siellä kasvoi. Mä sain kovasti kehuja ja kuivia namipaloja. Mutta parempi ne, kun muutakaan ei ollut tarjolla.

Emäntä innostui niin siitä sienitouhusta, että se jätti mut ulos odottamaan ovenkahvaan. Itse se vei sienet sisälle ja kävi vaihtamassa toiset vaatteet päälleen. Liivin taskuun se laittoi niitä parempia makupaloja, joita mä saan, kun ollaan hommissa. Mullekin se laittoi keltaisen liivin päälle (kuulemma se ei halunnut, että mua ammutaan sorsana) ja vaihtoi toisen remmin, kiinnitti sen juoksuvyöhön ja sit me lähdettiin sienestämään. Ihanaa! :o) Musta on ihan tyhmää mennä metsässä, jos siellä ei saa etsiä keltaisia herkkuja edes omaan suuhunsa tai kaivaa. Pelkkä kävely on tylsää. Piti tarkistaa ensin monta paikkaa, olisiko sinne kasvanut sieniä. Lopulta mä johdatin emännän siihen paikkaan, johon me jätettiin vähän pieniä sieniä kasvamaan ja niin mä sain kehuja ja herkkuja :-P Emäntä kehotti uudelleen etsimään ja niin me löydettiin niitä keltaisia sieniä jopa järvestä. Tai siis minä löysin. Oli vesi vähän noussut korkealle. Sitten me käveltiin toiseen paikkaan ja tutkin kaikki vanhat paikat, oliko niihin kasvanut vielä sieniä lisää. Vein emännän uusien löytöjen luo ja lopulta se ei voinut olla seuraamatta mua pitkin pusikoita, kun ne sienilöydöt oli niin isoja. Välillä olisin halunnut kaivaa puiden juurilta ja kantojen viereltä jotain, mutta emäntä ei antanut. Se vaan käski etsiä niitä sieniä. Kun se lopulta halusi mennä kotiin, oli mulla vielä yks ihan varma paikka näyttämättä sille. Sen oli pakko luottaa mun vaistoon. Joten se seurasi mua remmin perässä, kun mä vein sen suorinta polkua pitkin ihan toiselle puolelle. Siitä mä olin kävellyt monena päivänä isännän kanssa ohi ja tiesin, että siinä kasvaa kantsuja. Mutta eihän se ollut ymmärtänyt mun vihjeitä ja vetoyrityksiä. Emäntääkin olin yrittänyt viedä sinne toista kautta, kun mentiin tietä pitkin. Ja sekään ei älynnyt mun vetoyrityksiä, vaan halusi kulkea tiellä polun sijaan. Mä näytin sille isoja hienoja sieniä, jotka kasvoi ihan heinien alla piilossa. Joten arvaatte varmaan, kuinka väsynyt mä  eilen olin. Oltiin metsässä ainakin kaksi tuntia (½ tuntia nenätyöskentelyä vastaa kahden tunnin remmilenkkiä). Ja meidän, siis minun sienisaalis painoi yhteensä 1kg 100g. Kyllä mammalla riitti siivoamista ;o) Nyt meidän pakkaseen ei kuulemma mahdu enää yhtään kantsua, joten täytyy antaa ”saaliit” jollekin toiselle, jos niitä vielä löytyy. Ollaan tänä syksynä löydetty paljon enemmän niitä, kuin viime vuonna. Tai siis minä olen löytänyt!

Tänään käveltiin tietä pitkin ja mä halusin ojaan innokkaasti. Siellä kasvoi kantsuja. Emäntä kehui kovasti ja antoi namia taskusta. Mutta se ei kerännyt niitä sieniä pois sieltä, kun ne on ihan autotien vieressä, eikä niitä kuulemma voi sieltä kerätä. En kyllä oikein ymmärrä? Miksen minäkään saisi syödä niitä? :o/ Olenhan italialainen herkkupeppu, kuten minua joskus nimittävät. (Tosin eihän ne sovi mun masulle, mutta suussa ne ainakin maistuu tosi hyvälle.) No mä huijaan emäntää seuraavalla kerralla, kun mennään siitä ohi. Se ei kuitenkaan muista, että ne sienet kasvaa siellä ja mä näytän ne taas sille ja saan palkkaa sekä kehuja ;o)

Illalla alkoi sataa vettä ja me tehtiin vain remmilenkki. Piti oikaista yhden metsän läpi toiselle tielle, mutta  minä innostuin kaivamaan yhden kuusen juuristoa. Lopulta emäntä hermostui ja halusi jatkaa matkaa, kun sillä ei ollut edes sateenvarjoa mukana. Se veti mut pois ja mä siirryin kohta toisen kuusen luo kaivamaan. Multaa oli joka paikassa. Lopulta emäntä kyllästyi ja jatkettiin matkaa. Tehtiin tosi pitkä lenkki siinä sateessa, ettei mua olis tarvinnut viedä suihkuun. Sain kävellä kaikki kuralätäkötkin, joissa yleensä en saisi niihin mennä. Niissä se multa lähti hyvin pois, enkä joutunut enää suihkuun, kun tultiin kotiin. Emännän ulkovaatteet olivat ihan märät ja se vei ne kuivamaan johonkin ihme pannuhuoneeseen. Mulle riitti onneksi pyyhekuivaus.

Jos näette jossain isoja kaivettuja puun juuristoja tai kuoppia, älkää säikähtäkö! Ne ei välttämättä ole karhun tekemiä, vaan innokas lagotto on purkanut niissä kaivausintoaan ja etsinyt vaikkapa maan alla kasvavia sieniä ;o) Kyllä emäntä ne sitten seuraavalla kerralla käy peittelemässä, kun mennään ohi, jos muistaa… Lumi on kyllä paljon kivempaa kaivettavaa, kun sen jälkeen ei joudu suihkuun ;o)

~Tryffelikoira tai paremminkin kantsukoira Tara ~

11/2008

Kyllä on ollut mukavaa, kun on saanut välillä kaivaa lunta, eikä emännän ole tarvinnut kuivata kuratassuja eteisessä. Ainut huono puoli siinä lumessa on se, että mä tykkään pyöriä siinä aina ihan hirveästi ja joudun sitten vähäksi aikaa pesuhuoneeseen sulamaan. Se lumi, kun tykkää myös minusta niin kovasti, että sitä haluaa aina tulla sisälle mukaan. Tässä kyllä välillä jo alkoi vesisateet uudelleen, mutta kovasti mä toivon, ettei kaikki lumet sula vielä ennen ensi kesää pois. Sieltä lumen alta on tosi kiva kaivaa mm. kaikkia herkkuja esiin. Löytyy pupunkakkaa ja sieniäkin. Onneksi mun massu kestää nykyään paljon paremmin noita sieniä. Vähän välillä närästää, mutta emäntä antaa sitten jonkun ihme pillerin kielen taakse kurkkuun ja lopulta olo sitten helpottaa. Emäntä ei ole vielä huolinut muita sieniä mukaansa, kuin kantsuja. Joten mä olen saanut syödä ihan rauhassa kaikki suppikset, mitä ehdin poskeeni napsia, ennen kuin emäntä tulee komentamaan. Niitä löytyy tosi hyvin vielä lumenkin alta. Muutaman kantsunkin olen parempiin suihini vetänyt. Mutta talvitryffelit, ne vasta ovat tämän lagottotytön herkkua. :oP Emäntä ei kyllä siitä touhusta oikein tykkää ja se yrittää kerätä niitä pois, aina kun niitä tulee vastaan, etten mä löydä niitä seuraavana päivänä ja napsi suihini. Ehkä se sen takia on vähään innokkaampi antamaan mulle matokuuria, kuin normaalisti. Mutta hui hai! Ei ne matokuurit paljon mitään haittaa, kunhan niitten kanssa saa tarpeeksi jotain hyvää syötävää. Tuo tarpeeksi on kyllä vähän suhteellista… Meillä on siitä vähän eri linja emännän kanssa. Minun mielestäni mitään ei koskaan ole riittävästi, mutta parempi tyytyä emännän tahtoon, koska se sen kupin täyttää. Siksi minun on välillä itse hankittava maailmalta ruokani, niin kuin esi-isät aikoinaan.

 

Tänä syksynä olen päässyt tosi ahkerasti toisten koirien kanssa kävelylle. Kuulemma tiistai on ollut se ilta, jolloin ollaan aina kokoonnuttu siihen paikkaan, josta ne isot autot, jotka kuljettaa ihmisiä kyydissään, lähtee. Sieltä parkkipaikalta me sitten ollaan lähdetty yhdessä taluttamaan emäntiämme. Yhtään isäntää ei ole vielä uskaltautunut joukkoomme mukaan. Mutta kyllä me varmaan nekin toivotettaisiin tervetulleiksi. Uusia koiria on tullut pitkin syksyä mukaan porukkaamme. Välillä kuljetaan tosi kauniisti hihnassa, välillä olisi vähän mukavampi vaikka painia yhdessä. Mutta koska meillä ei ole vielä täällä sellaista paikkaa, jossa voitaisiin yhteiset painiharjoitukset tai juoksukilpailut järjestää turvallisesti vapaana, täytyy tyytyä yhteisiin remmilenkkeihin. Ihmisille kyllä rakennetaan vaikka mitä, joten ei se paljon olisi vaadittu, jos me koirat saataisiin edes pieni aidattu alue, jossa voitaisiin vapaana tutustua toisiimme. Ollaan yleensä kävelty aina ison koulun takaa kylälle ja sieltä sitten takaisin pienemmän koulun kentän vierestä. Siellä muuten oli se Kivakoirakansalainen testikin aikaisemmin syksyllä. Siellä oli kuulemma jotain ihme diplomeja jaossa. Mä en kuitenkaan saanut sellaista, koska en suostunut odottamaan Tuiren kanssa emäntää, joka oli aidan takana muka piilossa. Mä näin sen ihan selvästi. Saatiin yrittää uudelleen, koska Tuire-”täti” tiesi mun osaavan odottaa kaupankin edustalla ihan nätisti. Emäntä meni jonkun pienen rakennuksen taakse. Mutta mua tympi jo koko homma ja nostin sellaisen itkukonsertin, että emännän oli pakko tulla pois piilosta. Ei me sit saatu sitä ihme diplomia. Oisko se muuten ollut jotain syötävää?  Sainpahan mä kuitenkin emännän esiin sieltä piilosta, joten kaikki hyvin ainakin minun mielestäni.

 

Niin siitä koirakävelystä vielä vähän. Meitä on ollut siellä isoja ja pieniä, tummia ja vaaleita, karvaisia ja sellaisia joilla ei ole omaa villapaitaa, vaan niille pitää pukea takki päälle, aina kun on kylmä. Aika hassua. Meitä on siis ihan joka lähtöön, pilkullisiakin. Mutta yhtään raidallista en ole tainnut siellä nähdä. Jotkut villieläimet kuulemma on raidallisia. Onkohan niitä raidallisia koiria?  Alku haistelujen ja tervetuloa- haukkumisten jälkeen ollaan lähdetty aina yhdessä liikkeelle. Ja ne jotka tulee vastaan, ei tietenkään kuulu meidän porukkaan, eli ne kannattaa yleensä haukkua. Kaksijalkaisille ei olla pahemmin rähisty, mutta monet nelijalkaiset ovat kuulleet kunniansa. Varsinkin, jos ne erehtyy yhtään haukkumaan meille. Meitä on iso kuoro vastaamassa takaisin ja emännät on yleensä aika hermostuneita siinä vaiheessa. Saadaan järjestettyä niille pientä tottelevaisuusharjoitusta tai herkkupalojen antoa. ;o) Kerran me haukuttiin ainakin kuuden koiran voimalla yks rähisijä ihan lyttyyn. Eniten meitä on ollut yhdeksän koiraa, yhdeksän emäntää ja vielä neljä lasta. Eikä me olla koskaan joukkotappelua järjestetty! Joten mukaan joukkoon mahtuu vauvasta vaariin. Mummotkin saavat varmasti tulla. Sekä koira-, että ihmismummot. Ensi keväänä varmaan jatketaan. Yhdessä on kiva kulkea ja on emännätkin vähän aikaa tyytyväisempiä, kun saavat höpistä juttujaan ihmisten kanssa. Toisten peppuja olis kiva välillä päästä vähän haistelemaan paremmin, mutta aika tiukkaa kuria noi emännät ovat pitäneet, ettei tarvitse ujojenkaan olla peloissaan meidän seurassa. Joten, kun huomaat, että me taas kokoonnutaan kävelyille, houkuttele sinäkin oma emäntä ja vaikka isäntäkin ulos kanssasi kävelylle. Ihmissysterit ja –veljet voit ottaa myös mukaan. Naapuriakin voit kysyä, jos oma väkesi ei yksin uskalla tulla mukaan. Nähdään koirakävelyllä! ;o)

 

~Tryffelikoira-Tara~

©2018 budoartara - suntuubi.com