copyright@PäivijaTara
Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

2/2009

Vihdoinkin on kunnon talvi ja lunta on kaikkialla. Jäällä ja metsässä juokseminen on tosiaan ollut tänä talvena tosi kivaa, kun lunta ei ole liikaa. Vain se heijastinliivi, mikä puetaan ylle, että moottorikelkat näkee, on tosi ikävä juttu. Jäällä on mukava haistella kaikkia jälkiä ja etsiä pupun kakkaa ja ”talvitryffeleitä”. Metsästä löytyy lisäksi paljon siemeniä ja onpa joku piilottanut sinne pähkinöitäkin. :o) Sieniäkin mä löysin ainakin vielä tammikuussa lumen alta. Kyllä minä välillä vähän karkailen, vaikka tiedän palatessa, että emäntä on vihainen. Joskus se on mennyt piiloonkin ja mun pitää etsiä se. Onneksi se leppyy aika pian. Jäällä emäntä joskus lähtee kävelemään toiseen suuntaan, mihin me ollaan menossa ja mun pitää palata hakemaan se. Onkohan sillä jotenkin kadonnut tuo suuntavaisto, kun se välillä niin harhautuu? Yks sakemanni meidän läheltä saa joskus juosta jäällä vapaana mun kanssa. Mutta se on vähän epäreilua, kun se ei pysy perässä, niin sit se oikaisee ja keilaa mut kumoon. Emäntä piti sille kerran kovan puhuttelun ja sanoi, etten mä ole mikään keila, joka pitää kaataa. Illalla lenkillä mulla on kaulassa sellainen vilkkuva panta. Sain sen emännän veljeltä ja sen puolisolta joululahjaksi. Se on niin hieno, että monet ihmiset ovat ihastelleet sitä ääneen ja tutut tietää jo kaukaa, kun mä ”vilkun” paikalle. Emäntä sai mun vanhan pienen vilkun käyttöönsä.

 

Mä viimeksi kehuskelin, kuinka toisilla koirilla ei ole omaa villapaitaa ja ne joutuu pitämään takkia päällä siellä koirakävelyllä. Nyt minäkin olen saanut oman takin. :o(  Aina, kun se otetaan esille, tiedän, että tänään on koulupäivä tai paremminkin -ilta. Emäntä kerää ison kasan tavaraa eteiseen mun boxin lähelle, pukee mulle sen takin päälle ja sit me odotetaan, että Satu- ja Minna- ”täti” tulee hakemaan meitä kouluun. Me ollaan sellaisella Toko starttikurssilla. Se alkaa aina jollain ihme luoksepäästävyysharjoituksella. Mä olen kyllä sitä mieltä, että meidän luo ei kukaan saa tulla ilman pusuttelua. Siitä ne vetäjät eivät oikein tykkää, vaan ne aina peruuttaa takaisin ja emäntä tunkee maksamakkaraa tai naudansydäntä suuhun ja käskee olla kunnolla. Muita koiria ei saa haistella ja pitäisi olla rivissä hiljaa, mutta aina me ei olla kovin hiljaista sakkia. Munkin pitää haukkua, kun joku muu haukkuu. Sitten koirat viedään takaisin autoon, kun kentällä tehdään yksilöharjoituksia. Onneksi mulla on  oma boxi, mutta joudun odottamaan ihan liian pitkän aikaa yksin, kun emäntä menee kentälle. Lopulta se tulee hakemaan mut, riisuu takin pois ja ottaa ruuan kylmälaukusta valmiiksi odottamaan takaisin tuloa. Kentän toisessa päässä on toinen koira ja monta ihmistä ja me mennään toiseen päähän, jossa on monta ihmistä. Siellä kysellään, miten on kotiläksyt sujuneet ja opetellaan uusia asioita. Välillä mua kiinnostaa paljon enemmän kentän hajut, kuin emännän ohjeet ja herkut taskussa. Kun ollaan aikamme kentällä touhuttu, on lopuksi joku ihme nopea luoksetulo. Mä huudan aina ihan kamalasti, kun emäntä lähtee mun luota ja joku pitää kiinni hihnasta. Lopulta emäntä kutsuu luokseen ja mä juoksen minkä jaloistani pääsen. Yleensä riehutaan vähän aikaa sellaisilla patukoilla emännän kanssa ja sitten se vie mut autoon. Siellä se pistää takin taas päälle ja mä saan ruokaa siellä boxissa. Jos emännän pitää vielä mennä katsomaan toisten koirien harjoituksia, mun pitää olla yksin pimeässä. Onneksi lopulta se emäntä kuitenkin aina tulee istumaan takapenkille ja mä huokaisen syvään ja alan nukkumaan. Sadulla ja Minnalla kestää aina vähän kauemman, kun ne pitää vielä jotain palaveria muiden ohjaajien kanssa ja sammuttaa kentän valot. Onneksi meidän koirien ei tarvitse olla ulkona pakkasessa seuraamassa muiden koirien harjoituksia, mutta ihmiset ovat välillä ilmeisesti aika viluissaan, kun niillä ei ole turkkia yllään. Meillä onkin harjoitusten pakkasraja –10 astetta.

 

Koirakävelytkin me aloitettiin, kun ainakin Pablolla (espanjanvesikoira) oli aika tylsää, kun se ei ole siellä koulussa. Se kuulemma sai sen kotikoira pokaalin, joka seisoi meidän hyllyssä koko kuluneen vuoden. Onnea! Siellä kävelyllä on ollut taas uusia koiria. Yks koiravauvakin pääsi mukaan. Mä en kyllä oikein uskonut, että se voi olla koira, kun se niin tuhisi koko ajan. Mä vaan haukuin sille, vaikka melkein kaikki muut halusi tutustua siihen. Se kiipes emännän syliinkin, kun se oli kontillaan. Lopulta emäntä hermostui mun haukkumiseen, otti sen tuhisijan käteensä, käänsi sen pepun mun nenän eteen ja sanoi: ”Usko nyt, että se on koiravauva ja sille ei tarvitse haukkua!” Vähän mua hävetti, mutta kyllä mä varmuuden vuoksi vielä muutaman kerran haukuin sille sen illan aikana. Se oli niin pieni, ettei se jaksanut edes kävellä koko matkaa, vaan joku kantoi sitä sylissään.

Ja onhan mun elämässä tapahtunut suuria muutoksia sitten viimeksi. Mä saan nappuloita vain kerran viikossa. Aamuruokakuppi on aina ihan pullollaan kaikkia ihania herkkuja. Saan raakaa lihaa, kalaa (lohta) tai jotain muuta kasvissoseen kera. Öljyt ja vähän rasvaa kruunaa kaiken. Mä rakastan kasviksia. Tänäänkin autoin emäntää kasvissoseen teossa ja söin monta kaalinpalaa. Illalla saan jotain ihme lihaisaa luuta. Se on aina niin herkullista, että mä en paljon viitsi pureskella, vaan nielen kaiken kokonaisena. Emäntä onkin alkanut leikkaamaan kaiken saksilla pienempiin osiin. Koskaan aikaisemmin en ole nuollut ruokakuppia niin puhtaaksi, kuin nykyisin. Sitä ei tarvitsisi tiskata ollenkaan. Välillä saan kaluta kunnon luuta boxissa, joka siirretään keittiöön. Kerran kuussa käydään ruoka-autolla hakemassa minulle syötävää. Joskus muiden pussit tai laatikot ovat haisseet paljon paremmalle ja olenkin yrittänyt päästä osingoille niistä, kuitenkaan siinä onnistumatta. Talvella ollaan vedetty ruokia pulkassa ja oikaistaan jään kautta. Onneksi viime kerralla lasti oli niin kevyt, ettei minun tarvinnut auttaa emäntää. Kotona emäntä paloittelee lihat ja mä saan aina nuolla leikkuulaudan puhtaaksi. Nyt mulla on ihan oman pakastinkin. Siellä on tallessa kaikki mun herkut. Hevonen ja lammas on mun mielestä ihan parasta. :oP Mun maha tykkää ja turkki on tosi hyvässä kunnossa.

 

~Tara tryffelikoira~

6/2009

Käytiin meidän kennelkerhon ulkoilupäivänä Mahlakodalla. Ei meitä siellä ollut monta koirakkoa. Paljon enemmän olen nähnyt koiria mm. kentällä harjoituksissa. Ehkä muilla oli jotain muuta tekemistä, tai rapainen tie pelotti. Hienosti meni kaikilta kuitenkin lenkki, vaikkei koirat saaneetkaan makkaraa… Toivottavasti seuraavalla kerralla tulee enemmän väkeä, kun tuollaisia kivoja juttuja järjestetään!

Sitten meitä olikin paljon erilaisia koiria ja emäntiä huhtikuun lopussa eläinlääkärin luona. Koko eteinen oli täynnä erilaisia hännänheiluttajia, mutta sopu sijaa antoi. Oltiin aika tiukassa komennossa kaikki, eikä saatu haistella yhtään toisia. Siellä oli joku ihme silmäpeilaus- ja polventutkimuspäivä. Mullekin laitettiin jotain tippoja silmiin, eikä sitten enää nähnyt kunnolla mitään. Oli siellä yksi pieni vauvakin. Se nukkui koko ajan turvaistuimessa ja mä yritin ryömiä haisteleen sen varpaita, mutta mun remmi oli liian lyhyt. Mä yritin ottaa sen varpaiden tuoksuja sitten vaan ilmasta. Lopulta tuli mun vuoro mennä tutkittavaksi. Emäntä oli täyttänyt valmiiksi jotkut kaavakkeet, jotka se antoi sille eläinlääkärille, joka oli tullut tutkimaan meitä kai Jyväskylästä.  Se oli sitten tosi mukava nainen. Minuakaan ei pelottanut niin kamalasti, kuin joskus siellä. Vain se pöytä oli inhottavan liukas. Ensin se katsoi niihin mun silmiin ja tutki vielä polvet. Polvissa ei kuulemma ollut mitään vikaa.  Silmätkin oli aika kunnossa, mutta toisessa oli joku vaaraton juttu ja toisessa kasvaa ripset jotenkin kummallisesti. Minä en oikein niistä mitään ymmärrä, mutta kai tuo isäntäväki hoitaa asiat sitten kuntoon, jos niistä jotain vaivaa on. Sitten olikin mun vuoro siirtyä toiseen huoneeseen toiselle pöydälle Jukan tutkittavaksi. Se meinasi ottaa multa verinäytteen, mutta siitä hommasta mulla on niin ikäviä muistoja, että tein kaikkeni, ettei sitä tehtäisi. Lopulta Jukka laittoi rauhoituspiikin mulle ja silmät alkoivat tuntua raskailta ja luomet painuivat kiinni. Mulla on kyllä sellainen epäilys, että se otti kuitenkin minulta sen verikokeen, sillä kun lopulta kunnolla heräilin, oli tassu tosi kipeä. Jostain lonkka- ja kyynäräkuvista ihmiset ovat puhuneet jotain, joten kai ne sitten niitä kuvia otti silloin, kun mä nukuin. Niissä ei kuulemma ole mitään vikaa. Vain toinen lonkka on vähän löysä, mutta se ei menoa haittaa. Sen verran mä siinä tutkimuspöydällä kuitenkin virkistyin, että yritin kohottaa päätä, kun mun korvia rassattiin ikävästi. Sinne laitettiin jotain nestettä ja imettiin se saman tien pois. Se teki korvat araksi moneksi päiväksi ja mä näytin välillä emännälle hampaita, kun se halusi laittaa tippoja korviin. Se ei kuitenkaan mun irvistelystä välittänyt, vaan laittoi lääkettä niihin. Sen ihme huuhtelun ja lääkekuurin jälkeen mulla ei ole ollut mitään ongelmia enää korvissa. Meillä olisi kuulemma ollut melkein samaan aikaan lagottojen joukkokuvaus Jyväskylässä, mutta isäntäväki päätyi lopulta kotipaikkakunnan lääkäriin, kun ne ei ois siellä toisessa lääkärissä hoitaneet hampaita ja monta kertaa ei koiraakaan kannata nukuttaa.

Verikokeen tuloskin tuli sitten vähän ajan kuluttua. Ihmiset puhuu jostain allergiasta. En ymmärrä siitä oikein mitään, mutta en ole saanut enää jotain ruokia ollenkaan. Aamuhetki isännän kanssa meinasi mennä ihan pipariksi, kun en saanutkaan enää syödä kalkkunaleikettä. Emännällä oli kai jonkinmoinen homma löytää mulle omaa leikkelettä, kun melkein kaikissa on kanaa, kalkkunaa tai jotain ihme soijaa. Onneksi se löysi sopivan, sillä mausteinen meetvurstikaan ei ole oikein tarkoitettu koiran vatsalle sopivaksi, joten saan kömpiä väliaamupalalle, kun kuulen isännän aukaisevan leikkelerasia. :oP  Ystäväni Ritvan luona en saa enää maissiriisikakkuja. :o/ Ne oli mun suurta herkkua ja tiesin saavani aina niitä siellä. Ritvakin löysi mun herkkuja kaupasta, joissa ei ole maissia. Siellä on taas ilo käydä. Nyt mun silmät on kyllä lopettaneet sen kamalan rähmimisen ja korvat ovat ihan ok. Vatsakaan ei ole ollut huonossa kunnossa ja tassutkin ovat jälleen paremmat. Ihan kuntoon ne varmasti tulisivat, jos ei tarvitsisi pestä niitä joka ulkoilun jälkeen, sillä meidän lähitienoon tiet on suolattu. :o(  Lisäksi mä harrastan tiukkoja asvalttijarrutuksia, kun pyydystän tai leikin kävyillä. Ja paljon teitä on nyt ihan sepelillä, eikä tassut tykkää siitäkään...Tähän paranemiseen on kai vaikuttanut se, etten enää saa mitään allergiaa aiheuttavaa ruokaa. Mä olin tässä välillä takaisin pelkällä nappularuualla, kun oireet vaan paheni, ennen niiden tutkimustulosten saapumista. Emäntä oli just ostanut pakkaseen paljon kanankauloja, -selkärankoja ja -jauhelihaa. Sitten se myi ne Alman (dogo) emännälle, kun mulla todettiin mm. kana- ja kalkkuna-allergia. Onneksi se Alman emäntä neuvoi ottamaan sen uuden allergiatestin, niin löytyi nopeasti ongelman aiheuttaja. Kiitos Alman emäntä! Oltiin annettu kaikki naudanlihat Nalle-mäyräkoiralle, joten ne avaamattomat lihat ja luumurskat piti pyytää takaisin ja antaa sille kalkkunaa ja kanaa. Nalle on mun hyvä ystävä ja se asuu Virroilla. Sille ei ole oikein kelvannut ruoka, joten tänäkin keväänä mä tyhjensin sen kupin vierailulla, sillä mulle kelpaa kaikki, vatsa ei vaan tykkää aina siitä…. Sinne Virroille oli avattu uusi eläinkauppa jossa minäkin pääsin käymään. Ostettiin sieltä muutama pötkö ruokaa ja kaikkea muuta kivaa. Onneksi ne pötköt oli sellaisia, että niissä ei ollut mitään sellaista, mitä mä en saisi syödä, sillä ne testien tulokset tulivat vasta seuraavalla viikolla. Nallekin sai sieltä kaupasta muutaman pötkön syötävää ja siitä lähtien on sille kelvannut ruoka. Kyllä kunnon koira, varsinkin entinen metsästyskoira, hyvän ruuan ja purkkiruuan eron tietää. ;o) Uutta nappularuokaakin me tilattiin kylmiöön mm. reissuja varten, mutta onneksi on palattu taas takaisin kunnon raakaan ruokaan meilläkin. Lisäksi toi emäntä on vähän lisännyt mun annosten kokoa, joten mun ei tarvitse enää etsiä niin ahkerasti ulkoa lisää syötävää. Enää se ei voi kuorruttaa annosta kananrasvalla, kun olen sille allerginen, mutta onhan sitä muitakin hyviä öljyjä ja rasvoja. Vain maksan lisääminen ruokaan, saa sen maistumaan jotenkin pahalta ainakin mun mielestä!

Meillä loppu se Tokon starttikurssi. Oli ensin möllikisat ja saatiin todistukset. Nyt me jatketaan tavallisissa Toko-harjoituksissa. Oltiin me jossain tottelevaisuusseminaarissakin (toukokuussa) mukana kentällä ja siellä mun seuraaminen sujui kuulemma todella mallikkaasti. Emäntä joutui ensin vähän mulle ärähtämään, mutta sitten kun se itsekin tajusi lisätä vauhtia, kaikki sujui oikein hyvin. Siitä Karin (Laukka) leikittämisestä mä en kyllä oikein tykännyt, kun se läpsi mua pepulle sellaisella rätillä. Emännän kanssa on kivaa leikkiä ja riehua, samoin muun kotiväen, mutta eihän sitä voi alkaa riehua ihan tuntemattoman ihmisen kanssa. Nyt Toko on aika kivaa, eikä se kenttäkään ole enää niin kamala paikka. Siellä saa paljon herkkuja, joita ei saa muulloin ja leikitään palloilla ja patukoilla.  Kun ei ole mun vuoro, mä joudun odottamaan omassa boxissa. Sitten kun pääsen sieltä pois, tehdään vähän aikaa emännän kanssa harjoituksia ja lopuksi pääsen syömään omaan boxiin iltaruuan. Kerran meillä oli vähän erimielisyyttä emännän kanssa siitä, onko me jo reenattu tarpeeksi. Tiesin ruuan odottavan valmiina oven takana, joten päätin mennä syömään hyppäämisen jälkeen, niin kuin edellisellä kerralla . Olisi kuitenkin pitänyt vielä noutaa kapulaa ja kun se ei oikein mua huvittanut, laittoi emäntä hihnan kiinni pantaan ja Satu piti vähän aikaa kiinni. Sen jälkeen se meni ottamaan ruuan pois boxista ja haki mut sinne, kuulemma jäähylle. Mä kiukuttelin siellä aikani ja lopulta emäntä tuli viereeni komentamaan olemaan hiljaa. Vähän ajan päästä tehtiin uusi noutoyritys ja sitten mä pääsin syömään.

Vielä kun tulisi lämpöisemmät kelit takaisin, niin pääsisi taas uimaan. En mä viileää vettä pelkää, mutta kun toi emäntä ei päästä mua uimaan, jos on vilpoista. Kovista helteistä mä en välitä, mutta uiminen on kivaa. Uinti- ja  sienestyskautta odotellen

~Tara- tryffelikoira~

11/2009

Kesä meni uidessa, ulkoillessa ja kerran viikossa käytiin mm. Topin kanssa Toko- harkoissa. Siellä me oltiin melkein joka kerta kumpikin. Oltiin poissa vaan, jos oltiin reissussa. Se Tokoilu oli kyllä kivaa, kun siellä sai kaikkia herkkuja ja leikkiä kunnolla mm. patukoilla. Syksyllä oli jotkut ihme seuran mestaruuskisat ja emäntä päätti ilmoittaa meidätkin kisaan muiden pienen painostuksen alla, että nähtäisiin mitä ja miten oikein pitäisi harjoitella. Olihan se ihan jännää, vaikka emäntää taisi jännittää enemmän kuin mua. Se Topin emäntäkin sanoi, ettei mun emäntä muka jännittänyt yhtään. Mutta kyllä minä sen huomasin, että se oli kireä, kuin viulun kieli. Kun piti jäädä liikkeestä seisomaan, emäntä karjaisi niin kovalla äänellä käskyn, että mä varmuuden vuoksi menin maahan makaamaan, ettei se hermostuis. Alussa piti kaikkien koirakoiden maata paikallaan ja odottaa, että ohjaaja tulee viereen. Se oli sellaista yleistä hässäkkää ja osa koirista lähti heti pois. Se paikkamakuu jouduttiin ottamaan uusiks, kun yks koira häiritsi niin paljon yhtä toista koiraa. Ja ne koirat, jotka ei ollut paikallaan, ei tulleet enää yrittämään uudelleen. Mä maltoin pysyä paikollani niin kauan, kunnes emäntä tuli viereen. Sit mä pomppasin heti ylös, ennen kuin käskettiin. Tuomarin mielestä mä olin vähän puhjannutkin paikallani ja emäntä oli antanut vahingossa jättäessä lisäkäskyn kädellä. Se vähän laski meidän pisteitä. Muutenkin emäntä huitoi niillä käsillään ihan turhia merkkejä minulle. Toiset ihmiset kiusasivat emäntää ja sanoivat, että ne sitoo sen kädet kiinni vartaloon harjoituksissa, että se oppis oleen käyttämättä niitä. Loppujen lopuksi meidän eka kisa meni ihan hyvin. Saatiin joku ihme III-tulos ja pokaali, kun oltiin kolmansia. Siitä olisi kuulemma hyvä jatkaa. Minulle pääasia oli, että pääsin heti syömään omaan boxiin, kun pääsin pois kehästä. Ja sitten kun ruoka oli vähän sulanut masussa, me lähdettiin metsään etsimään sieniä. Sitä me tänä syksynä ollaankin tehty kovasti. Ainakin ennen harkkoja ollaan vähän käyty niitä etsimässä. Kantarellejä mä en saisi syödä, mutta aina salaa yritin kuitenkin napsia niitä omaan suuhuni. Niitä löytyi vielä silloinkin metsästä lehtien ja sammalen alta, kun maassa oli jo lunta. Silloin mä sain ihan rauhassa pistellä niitä poskeeni, kun emäntä luuli, että mä söin pupunkakkaa, ennen kuin se tajus jutun juonen. Suppilovahverot ovat olleet sellaisia, joita emäntä ei ole meillä kerännyt. Joten niitä kun alkoi löytyä metsästä, koitti minulla onnenpäivät, kun juoksin mättäältä mättäälle ja napsin niitä suuhuni. Ehkä toi emätäkin alkaa tajuta, että ne ovat ihan hyviä ruokasieniä. Toivottavasti ei kuitenkaan, sillä sittenhän minulle ei jää niin paljon syötävää. Emäntä vähän mietti ääneen, että täytyis jaksaa etsiä kaikki kantsut syksyllä pois metsästä, etten minä niitä enää talvella etsi ja suuhuni popsi….

 

Ennen kisaa meillä oli vähän aikaa Hileltä lainassa sen hyppyeste takapihalla. Sillä sitten harjoiteltiin hyppäämistä melkein joka päivä. Hyppääminen on ihan kivaa, mutta kaikki ne muut kommervenkit on minusta ihan hassuja. Pitäisi muka 1. hypätä ja sitten jäädä odottamaan kauniisti seisoen esteen taakse ja istua alas vasta kun ohjaaja antaa siihen luvan. Nää on ihan liian monimutkaisia juttuja. Miksei muka saa esim. istua heti, kun emäntä tulee viereen? Me oltiin Hilen kanssa välillä harjoittelemassa ruohokentällä ihan kahdestaan emäntien kanssa. Mä katsoin siitä oikein tarkkaan mallia. Ja tunnetusti olen sellainen koira, joka ei kapuloista tykkää. Kepit ovat paljon mukavampia noutaa  ja ne maistuvat suussa paljon paremmalta. Lisäksi niitä saa kuoria.  Hilen kapula oli maassa ja mä päätin antaa sen emännälle. Se maistui tosi hyvälle se kapula, paljon paremmalle, kuin mun oma. Sitten siinä maassa oli sellainen ihme toisen värinen kapula. Se oli jotenkin kova ja vähän kylmäkin. Mä päätin antaa senkin emännälle ja sain hurjasti kehuja ja palkkaa. Se oli kuulemma joku ihme metallikapula. Onneksi meillä ei ainakaan vielä ole sellaista, enkä puistakaan kapulaa ole joutunut noutamaan pitkään aikaan. Kerran oltiin Hilen kanssa koulutuskentällä emäntien kanssa. Katsoin kuinka se hyppäsi esteen yli, nouti kapulan ja hyppäsi takaisin sen emännän luo kapula suussaan. Minäkin pääsin tekemään samaa ja se oli paljon kivempaa, kuin tavallinen kapulan noutaminen. Kerran Hile oli menossa ruutuun ja minä syöksyin myös salamana sinne ja nappasin sen pallon sieltä. Mun emäntä ei oikein tykännyt, mutta Hilen emäntä ei ollut yhtään vihainen. Minä olen kuulemma tosi hyvä häiriökoira Hilelle. Mikseihän harjoituksissa saa juosta samalla tavalla nappaamassa toisten leluja, vaan pitää odottaa omaa vuoroa boxissa???

 

Nyt me ollaan opeteltu taas jotain ihan uutta asiaa, kun oltiin reissussa ja emäntä siellä luki ahkerasti koirakirjoja. Se puhuu nyt jostain Kaukoista ja kysyy multa, että tehdäänkö Kaukot? Minä tietenkin innoissani heilutan häntää, koska tiedän, että kohta saan herkkuja. Se osti pieniä uusia ruokakuppejakin monta, mutta vasta yhden se on ottanut käyttöön. Sen se laittaa mun taakse vähän matkan päähän. Näyttää käsimerkin ja puhuu vierailla kielillä. Sit, kun mä oon tehnyt sen mielestä oikein tai riittävästi, se sanoo ”vapaa” ja saan mennä kupille. Välillä oon kuitenkin liian innokas mm. nousemaan ylös ja se näyttää kädellään, että mun pitää mennä takaisin maahan. Koulunkäynti on tosi kivaa, kun saa syödä herkkuja. Mä varmaan söisin kaiket päivät, jos vaan saisin. Valitettavasti tulee kuulemma liikaa kiloja, jos saisin syödä niin paljon kuin tahdon. Me ollaan annettu nyt kaikki nappulat pois, kun emäntä huomasi reissussa, etten jaksa kulkea niin paljon nappularuuan voimalla, kuin raa’an lihan. Oltiin ruskaretkellä pohjoisessa sellaisessa paikassa, jossa ei olla ennen käyty. Siellä mä sain vaan nappulaa. Ja kun me vaellettiin monta tuntia päivässä, alkoi tämä koira vähän hyytyä nousuissa ja laskuissa. Onneksi emäntä löysi kaupasta kunnon silavaa ja lisäsi sitä mun annoksiin. Lisäksi sain aina levähdyspaikoilla silavan palasia. Kotona sitten siirryttiinkin pelkkään raakaan ruokaan. Vain koulutusnamit ovat keitettyjä ja uunissa kuivattuja. Seuraavalla reissulla minulla olikin omat ruuat mukana sellaisessa laukussa, joka piti ne kylmänä perille asti, jossa ne laitettiin pakastimeen. Siellä olikin paljon enemmän voimia kulkea lenkkejä. Nyt kun emäntä tekee raastetta ihmisillekin, minä istun vieressä kauniisti ja odotan, että saisin edes vähän kaalia. Yleensä se odottaminen kannattaa. Porkkanaa se ei minulle anna, kun se kuulemma saa mun korvat kutisemaan. Kun leikkuulauta otetaan esille ja salaattiaineet viereen, kannattaa silloinkin mennä viereen odottamaan. Mä saan aina vähän kurkkua, salaattia ja pienen palan tomaattia. Mä rakastan niitä. Muut koirat kuulemma ei ole tällaisia, mutta italialaisethan ovat tunnetusti hyvän ruuan ystäviä. Joten myös italialaisten koirienkin kuuluu mielestäni olla sellaisia! Aamulla saan ruuan kupista ja illalla jotain työtä hampaille. Se onkin ollut hyvä juttu, sillä enää mun ei ole tarvinnut nähdä hammasharjaa, kuin emännän suussa aamulla ennen kuin lähdetään aamulenkille.

 

Emäntä puhui puhelimessa ilmeisesti Alman emännän kanssa, kun ne niin usein soittelee toisilleen. Jotain kuulin sen puhuvan sellaista, että onneksi minä olen tosi ahne koira ja minulle on saaliviettiä, että minua on helppo kouluttaa. Vai puhuikohan ne Almasta? Emäntä on hankkinut taas uuden kirjan, jota se lukee ahkerasti aina silloin, kun se ei ole esim. koneella tai lenkillä mun kanssa. Toko- harjoitukset ovat kentältä nyt talvilomalla. Me ollaan käyty nyt sitten koirakävelyillä muiden koirien kanssa tiistaisin ja jatketaan sitä varmaan niin kauan, kuin niitä riittää. Nyt minä jään odottelemaan kunnon talvea ja haaveilen, että pääsis jo jäälle juoksemaan tai tulis edes lunta ja pakkasta…. Ei sitten tarvitsisi mennä joka ilta suihkuun peseen rapatassuja ja massua.

~Tara-tryffelikoira~

©2018 budoartara - suntuubi.com