copyright@PäivijaTara
Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

3/2010

 

Tulihan se kunnon talvi ja luntakin on sitten riittänyt, vaikka muille jakaa. Minä olen ollut tosi innokas ulkoilija. Vain tuo pakkaslumi on sellaista ikävää, että se tarttuu anturoiden väliin ja jäätyy. :-( Sitä pitää sitten lenkillä puhdistaa tassuista monta kertaa. Välillä emäntä on kyllä laittanut mulle tossut jalkaan, ettei sitä puhdistamista tarvitsisi tehdä kesken matkaa. Mä en kyllä tykkää niistä tossuista, mutta pakkohan ne on antaa laittaa jalkaan, kun muuten ulos ei pääse. Siitä emäntä on ollut aika tiukkana. Muutaman tossun mä oon jo kovassa vauhdissa umpihankeen hukannut. Nyt ne tossut ovatkin olleet sitten oikein kirkkaan värisiä, että emäntä heti huomaisi, jos sellainen on pudonnut. Mutta olen minä yhden punaisen villatöppösenkin onnistunut hukkaamaan, kun oikein olen pupuna loikkinut. Välillä mulla on ollut haalarikin tai takki päällä. Takki oikein kovalla pakkasella tai hieronnan jälkeen ja haalari silloin, jos olen päässyt juoksemaan esim. jäällä vapaana. Silloin moottorikelkkailijat näkee mut jo kaukaa, eikä aja päälle. Turkkiinkaan ei silloin tartu muuta kuin masuun lunta ja vähän takatassuihin. Siinä haalarissa, kun on sellainen aukko, että voi pissiä ja kakkia ihan rauhassa. No tietenkin siitä sitten menee luntakin, kun oikein kovasti umpihangessa loikkii. Mutta kun se haalari on päällä, ei tarvitse mennä ulkoilun jälkeen suihkuun.

Jäällä olikin tosi kiva juosta vapaana. Mutta sitten sinne tuli vettä niin paljon, että me jouduttiin jättää sinne meno väliin pitkäksi aikaa. Emäntä otti sukset esiin ja mä jouduin taas vetämään sitä. Ehdittiin me  hiihtää ja jäälatua kiertää aika monta kertaa ennen, kuin vesi keskeytti senkin puuhan. Sitten tuli yöpakkasia ja alkoi joku ihme hankikanto. Mä en siitä paljon muuta ymmärrä, kuin mua se lumi kantaa melkein joka paikassa ja emäntää suksilla tai moottorikelkkauralla. Piti kuitenkin odottaa aika kauan, että joku ajoi moottorikelkalla meidän rannasta jään keskellä kulkevalle moottorikelkkauralle. Sitä pitkin emäntä sitten pääsi kävelemään jäälle ja minä juoksin vapaana pitkin ja poikin, niin kuin minulla on ollut tapana. Kyllä talvellaon kivaa. :-)

Oltiinkin tässä välissä lenkkeilemässä ihan muualla, kun jäälle ei voinut mennä ja meidän kotimetsässä alettiin kaataa puita, ettei sinne saa mennä. Se harmi siinä toisessa paikassa oli, että siellä piti harrastaa oikein kunnolla umpihangessa kävelyä. Tai siis emäntä käveli ja minä pompin. Aika työlästä se kuitenkin oli, kun emäntä laittoi aina minut tekemään polkua ja se vaan seurasi perässä. Kerran sitten minulta loppuivat voimat ihan kokonaan, kun olin loikkinut pitkän matkan paljon syvemmässä hangessa, kuin itse olen korkea. Lopulta emäntä armahti ja siirtyi eteeni tekemään polkua. Mutta oli se aika hankalaa loikkia sen perässä valmiille polulle asti. Onneksi kuitenkin pääsin emännän luo, joka odotti minua valmiiksi tallatulla uralla. Se oli kai jonkun metsäkoneen tekemä ja vei meidät sellaiselle auratulle metsätielle. Sitä pitkin me ollaankin sitten käyty kulkemassa melkein joka päivä. Eikä emäntä ole enää vienyt mua tekemään polkuja umpihankeen. Paitsi, että se taitaa johtua siitä, kun alkoi nämä hankikannot ja mua ei enää upottanutkaan niin paljon, mutta emäntää upotti siellä senkin edestä. ;-) Siltä metsätieltä pääsi sitten muutamalle polulle, ettei tarvinnut palata samaa reittiä takaisin. Ja siellä saa ainakin vielä juosta ihan vapaana. Paljon ois hajuja ja pupunkakkaa metsässä houkuttelemassa, mutta nyt ainakin on ollut viisaampi kulkea lähellä emäntää ja saada välillä herkkuja, kun se hanki on niin syvää, että siellä on vähän paha mennä.

Hiihtämisen, umpihankikävelyn ja muun lenkkeilyn lisäksi mun talveen on kuulunut ainakin Tokoa. Jos ei ole ollut kauhean kylmä tai olla oltu reissussa, me ollaan menty emännän kanssa Maneesiin treenaamaan. Siellä haisee ihanasti hevosenkakalta ja se houkuttais mua tosi paljon. Mutta emäntä on ollut tosi tiukkana sen suhteen, ettei sitä saa syödä. Tosin palkkaherkut ovat olleet sen verran hyviä, ettei se kovin paljon ole mua houkuttanutkaan. Toiset kuivatut lihat emännän taskussa ja raa’at sitten jollakin avustajalla. Se avustaja on aina mun suosikki. :-p Mulla on ollut siellä harjoituksissakin haalari päällä ja sen päällä vielä mantteli, jos olen odottanut vuoroani tai poislähtöä boxissa. Sitten kun on mun vuoro, se mantteli otetaan pois. Nyt ei olekaan sitten harjoitusten jälkeen tarvinnut käydä kokovartalo tai kokoturkkipesulla, kun sitä hiekkaa ei ole tarvinnut pestä pois, kuin tassuista ja kuonosta. Me ollaan siellä treeneissä kovasti harjoiteltu mm. seuraamista. Kotonakin sitä ollaan välillä tehty. Mulla on nyt joku ihme personal traineri. Sellainen on kuulemma kaikilla kunnon harrastajilla. Se antaa aina emännälle puhelinneuvoja. Mä luulen kyllä, että se traineri on enemmän tota emäntää varten, kuin minua. Sillä minähän osaan tehdä kaiken tosi hyvin. ;-) Noutokapulaakin kuljetan nyt pihassa, vaikka kuinka kauan suussani ja annan sen vasta emännän käteen hienosti istuen. Emäntä on yrittänyt välillä peruuttaa ympyrää mua karkuun ja käskenyt irrottamaan. On se kyllä aika kumma, kun ensin opettaa ottamaan kapulan suuhun, niin sitten se pitäis muka pudottaa maahan, kun se on opetettu tuomaan käteen. Minä olen kyllä tajunnut, että palkkaa ei saa muuta, kuin käteen antamisesta ja tuo emäntä varmaan yrittää vähän hämätä mua niin, että mä en saisikaan sitä palkkaa.

Pulkalla ollaan haettu ahkerasti mun ruoka-autolta lihaa ja luita.  Ja hierojakin minulla on käynyt kotona monta kertaa. Nyt sitä ei ole onneksi näkynyt pitkään aikaan. Sen käsittelyssä oli joskus aika tukalaa olla, kun paikat oli niin jumissa. Onneksi siitä sai kuitenkin aina herkkuja palkaksi, kun suostui lopulta olemaan siinä käsiteltävänä. Mutta nyt mun lihakset on tosi hyvässä kunnossa. Välillä emäntä on vähän venytellyt niitä. Sekään ei ole kovin kivaa, mutta onneksi siitäkin palkitaan lopulta syötävällä. Koirakävelylläkin olen käynyt muutaman kerran ainakin pojille pitämässä kovaäänisesti jöötä. Ne kun ei aina ymmärrä, että hienojen naisten peppuja ei haistella, kuin luvan kanssa. Ja kävellä pitäisi porukalla ilman rähinöitä. Emäntä kyllä on sanonut, että se taidan olla minä, joka pidän siellä suurinta rähinää. :-( Mutta  minä en kyllä tunnusta mitään.

Ai niin. Olenhan minä oppinut yhden ihan uuden tempun. Emäntä oli jollain verkkokurssilla ja se istui vaan tietokoneen ääressä, eikä meinannut muistaa edes lenkittää mua ajallaan moneen viikkoon. Sitten se alkoi opettaa mua kellahtamaan selälleni. No kyllähän minä sen tempun osasin. Menin selälleni merkistä ja käännyin toisen kyljen kautta ympäri. Mutta kun olisi pitänyt jäädä selälleen makaamaan. Sitä me sitten harjoiteltiin monta kertaa päivässä ja monessa eri huoneessa. Nyt mä osaan tosi hienosti mennä mahalleen ja kääntyä selälleni, kun emäntä osoittaa minua sormella ja sanoo ’phyy’. Se leikkii, että sen sormi on muka pyssy ja sit mä kuolen leikisti. Siinä mä sitten makaan tassut taivasta kohti rellottaen, kunnes emäntä mut vapauttaa ja antaa mulle herkkua. :-p

 

6/2010

 

Oltiin huhtikuussa kevään 1. ja meidän 2. TOKO-kisassa kotikentällä. Tuomarina oli jälleen joku Mauri, josta mä tykkään aika lailla, vaikka se onkin mies. Siksi en malta pysyä paikallaan, kun se tulee katsomaan hampaita, vaan ryntään iloisesti vastaan emännän estelyistä huolimatta. Kisa meni ainakin minun mielestäni ihan hyvin ja emäntäkin malttoi jättää ne turhat huitomiset ja käsimerkit pois.  Saatiin jo meidän toinen III-tulos, pistemäärällä 131. Nyt ei saatu pokaalia, kun oli vähän korkeampi taso kisassa. Sanoivat kyllä, että oltais me saatu enemmänkin pisteitä, jos toi emäntä ois malttanut käyttää siivompaa kieltä mulle huudellessaan, kun mä kävin tekemässä pari kunniakierrosta kehän ulkopuolella ja etsimässä pupunkakkaa, jota sinne oli ihan varmasti jäänyt torstain ja perjantain harjoituksissa. Jotkut oli käyneet virittelemässä sinne naapurikentälle semmoiset heiluvat nauhat, joita piti vähän arastella. Ja sen takia käytiin varulta perjantainakin harjoittelemassa, ettei toi emäntä säikähdä niitä tuulisella säällä.

Mutta vielä siitä kisasta. Ensinhän se tuomarisetä pyyhki mun peppua ennen, kuin mentiin kehään. Se varmaan tarkisti, ettei mulla ole vatsa ripulilla. Silloin ei olisi sinne kehään saanut mennä, ettei olisi sairastuttanut muita. Anneli-täti, joka on niin suloisen nuoltava, ohjasi meidät paikalle odottamaan omaa vuoroa tähän hampaiden tarkastukseen. Se tosiaan sujui emännän kiskonnasta huolimatta ihan hyvin. Sitten piti istua emännän vieressä kunnolla ja se otti hihnan irti pannasta. Siinä oli niin mukavan lämmintä, kun aurinko paistoi, joten minä heittäydyin jo makuulleni. Emäntä ei siitä tykännyt, vaan kiskoi mut pannasta ylös. Onneksi se lopulta antoi luvan mennä makaamaan. Sitten se lähti marssimaan muiden koiranomistajien mukana kentän toiseen laitaan, jossa ne kääntyivät tuijottamaan meitä. Viereinen koira piippasi melkein koko ajan, mutta mä tiesin, että emäntä on äkäinen, jos mä pidän ääntä. Ja kuinka ollakaan, mua alkoi kamalasti kutittaa. Piti rapsuttaa oikein monta kertaa. Lopulta jäi poikkittain makaamaan emäntään päin ja tuijottamaan sitä ääntelevää valkoista koiraa. No enhän mä sitä kauan jaksanut katella, joten käännyin oikeaan asentoon vähän ennen, kuin  emäntä tuli vierelle seisomaan. Nyt mä maltoin odottaa käskyä ’istu’ ihan rauhassa. Nousin reippaasti, kun sen kuulin ja sitten emäntä lopulta vapautti mut ja laittoi hihnan kiinni. Sitten piti vielä odotella, kun se tuomari antoi niitä pisteitä jokaiselle koiralle. Mä sain melkein täydet pisteet. Vähän se rapsuttelu niitä kuitenkin laski. Pääsin sitten boxiin odottamaan joksikin aikaa ja lopulta käytiin halkopinon luona vähän patukalla leikkimässä. Sitten emäntä antoi mulle vähän juotavaa  ja laittoi mut vielä vähäksi aikaa boxiin odottamaan omaa vuoroa.

Innoissani ryntäsin taas kehään, mutta en saanut hyppiä sitä Annelia vasten, vaan se väisti. Sitten se alkoi huudella emännälle käskyjä. On se hyvä, että sillä on sellainen apuohjaaja, kun sillä on niin huono muisti. Mitähän siitäkin tulis, jos sen pitäis yksin osata siellä kentällä mennä? Se on vähän kuin sokea, mutta mä en ole mikään opaskoirakoulutuksen käynyt yksilö.  Kun tuli 1. käsky se vaan lähti kävelemään eteenpäin ja unohti antaa mulle ohjetta. Kiltisti mä lähdin mukaan, mutta sen verran multa meni pasmat sekaisin, etten muistanut istua, kun se pysähtyi. Se käski ’istu’ muka niin hiljaa, ettei tuomari ois sitä kuullut. Mutta ihan varmasti se sen kuuli, kun se oli niin äkäisellä äänellä sanottu. Hihnaakin se piti niin tiukalla, että osasi löysentää sitä vasta, kun tuomari siitä huomautti. Muuten se seuraaminen meni ainakin minun mielestäni ihan hyvin. Mitä nyt emäntä meni juoksun jälkeen mun väärälle puolelle ennen täyskäännöstä. Oli se ainakin paljon sujuvampaa kuin viime syksynä.

Sitten oli vuorossa taluttimetta seuraaminen ja se sujuikin ihan mallikkaasti myös emännältä. Se osasi aina lähteä liikkeellä oikealla jalalla ja antaa käskyt, että mä pystyin seuraamaan sitä hyvin. Kun oltiin menty kaksi kertaa vasempaan, kerran tehty täyskäännös ja käännyttiin takasuoralla oikealle, niin mä haistoin ihan varmasti pupun herkkukakan hajun ja ryntäsin pois kehästä. Siinä emäntä vähän aikaa ihmetteli ja huuteli äkäisesti mun perään. Lopulta se älys olla ystävällinen ja hetihän mä juoksin sen luokse. Jatkettiin siitä sitten seuraaminen loppuun ja se sujui tosi hienosti. Mutta se tuomari antoi meille 0 pistettä, koska kehästä ei olis muka saanut poistua suorituksen aikana. Ihan tyhmä sääntö! Sitten oli vuorossa liikkeestä maahan meno. Mä menin tietysti heti maahan, kun sain käskyn. Emäntä marssi tomerana eteenpäin ja kun se palasi mun vierelle yhtä tomerana, multa meni pasmat sekaisin. Se sanoi matalalla äänellä ’istu’. No mä tiesin, että siellä maassa on syytä olla niin kauan, kun se kiljasee ’vapaa’. Sitä oltiin harjoiteltu monta kertaa ennen kisaa. Lopulta se toisti uudestaan ’istu’ ja näytti vielä käsimerkin. Se olikin ainoa käsien huitominen sinä päivänä. Mä nousin reippaasti istumaan ja kun kaikki oli tehty, piti vielä odottaa niitä pisteitten antamista. Se se on sitten vasta tylsää. Pitäsi muka jaksaa olla paikallaan…Sitten emäntä jätti mut istumaan kentän toiselle puolelle ja käveli itse toiselle. Sit mun piti odottaa tosi kauan oikein skarppina, että se älyäis kutsua mua. No eihän se kuullut sitä 1. ohjetta, mutta toisen se kuuli. Ja kun reipas ’tänne’ -kutsu kaikui ilmassa mä ryntäsin emännän luo. Vähän otin vauhtia ilmassa emännän polvesta, mutta ei hipaisusta pitäisi laskea yhtään pistettä. Näin kuitenkin kävi. Tuomari oli huomannut sen ja kai se emännän kuurouskin niitä pisteitä vähän laski. Liikkeestä seisomaan jäämistä me oltiin harjoiteltu niin paljon, että emäntäkin muisti kiljaista sen käskynsä niin korkealla äänellä, ettei mulle ollut yhtään epäselvää, mitä piti tehdä. Mä seisahduin oitis, mutta kai vähän vinoon. Emäntäkin lopulta tuli viereeni takaisin ja käski ’istu’. Sitten olikin taas pisteiden annon aika. Ja kun lähdettiin kävelemään kohti estettä, mä kurvasin kolmannen ja viimeisen kunniakierroksen kehänauhan toisella puolella. Ja lopuksi oli vuorossa meidän muka edelliskesän murheenkryyni estehyppy. Me ei harjoiteltu sitä ennen kisaa keväällä, kuin kaksi kertaa takapihalla. Mä olen oppinut että,  kun emäntä huutaa ’sei’ pitää pysähtyä ja olla ihan hiljaa paikallaan, kunnes annetaan uusia ohjeita. Kun emäntä komensi ’hyppy’, mä loikkasin esteen toiselle puolelle ja ’sei’ käskyn kuultuani jähmetyin paikalleni. Kun emäntä sai luvan tulla luokseni, alkoi mua jännittää ja teputin vähän paikallani minulle ominaiseen tyyliin. Tuomari ei tainnut sitä huomata, kun me saatiin sitten täydet pisteet. Loppupisteet olivatkin sitten vain kuutosen verran, kun kehästä ei kuulemma saa poistua kesken suorituksen, eikä niiden välissä. Jotain hauskaahan sitä kisassakin pitää olla, kun ei saa yhtään palkkaakaan. Siksi mä palkitsen joskus reeneissäkin itseäni saamalla emännältä huomiota. Tosin en koskaan tule sen luo, kun se huutaa pää punaisena. Mutta sitten, kun sen ääni muuttuu iloiseksi, juoksen lohduttamaan sitä, että ei tämä elämä niin vakavaa ole. Vähän aikaa jouduin käyttämään sellaista  turvavyötä treeneissä, mutta kun se oli aina ihan sekaisin, siitä luovuttiin.  Mä saan aina liikkeiden välissä sellaisen ’käy siihen’ käskyn, kun ei saa lähteä mihinkään. Sitä mulle on hoettu nyt kotona ja kentällä ihan tarpeeksi paljon, sillä yleensä maltan käydä istumaan tai makaamaan, kun se sanotaan.

Toukokuussa oltiin myös kentällä kisaamassa. Siellä oli joku naistuomari, mutta liikkurina ei ollutkaan Anneli, vaan joku oikein tiukkaääninen nainen, joka seurasi meitä melkein, kuin hai laivaa. Nyt kisa meni muuten hyvin, mutta mä en uskaltanut jäädä kummassakaan jäävässä sen ohjeitten antajan lähelle. Tai 1. jäävässä mä jäin seisomaan ja toisessa hipsuttelin vähän ja emäntä antoi 2. käskyn liian myöhään. Eli molemmat meni nollille. Mutta kehästä mä en karannut. Sen voi kaikki todistaa. Vain kerran meinasin lähteä vähän haistelemaan esteen taakse, kun emäntä ei muistanut sanoa ’käy siihen’. Mutta emäntä kutsui nopeasti luokseen ja päästiin jatkamaan. Saatiin noiden nollien takia taas sama 131 pistettä. Kaiken kaikkiaan siitä toisesta tämän kevään kisasta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta eiköhän tää nyt saa riittää… Oikein hyvää kesää kaikille! Uikaa paljon, niin kuin minäkin!

~ Tara-tryffelikoira~

12/2010

Kesä ja syksy mennä hurahtivat tosi nopeasti. Minä uin paljon, kun kesällä oli niin kuumaa. Ja syksyllä käytiin sienimetsässä aina välillä. Onneksi ei kuitenkaan joka päivä, joten paljon sieniä jäi löytämättä. Nyt mä saan herkutella niillä, kun kaivan niitä lumen alta ja popsin suuhuni. 

Mulla oli pitkä treenitauko syksyllä. Emäntä hermostui, kun kisoissa oltais pärjätty muuten hyvin, mutta kun se itse teki niin paljon virheitä. Ja se ihme ykköstulos, jota se odottaa, jäi saamatta. Saatiin me kuitenkin yksi kakkostulos. Nyt kun emäntä on käynyt itse kursseilla ja miettinyt asioita monen ihmisen kanssa, on sille iskenyt ihan hirveä koulutusvimma. Koko ajan saa olla tarkkana, mitä se keksii lenkillä ja miten sitä voisi miellyttää. Vielä se ei ole ymmärtänyt, että kohtuus kaikessa (, paitsi syömisessä, sanoo tämä lagotto :p) on hyväksi. Eli ei tarttis ottaa koko kisakaavioita läpi ja lisäksi uusia juttuja, kun päästään johonkin treenaamaan. No ehkä se lopulta ymmärtää, että mua kiinnostaa enemmän pupun kakan syöminen, jos se vaatii multa liian paljon. Uutena juttuna ollaan aloitettu sellainen pysähtymisen harjoittelu. Ensin se kutsuu mua ja yhtäkkiä käskeekin pysähtyä. Sitten se heittää narulelun palkaksi. Kapulaharjoittelut aloitettiin taas uudestaan pitkästä aikaa. Emännän mielestä suu ei saa olla auki silloin, kun se kapula on suussa. Välillä on harjoiteltu ihan sitä kapulan suussa pitämistä ja emäntä on siirtänyt sitä mun suussa sellaiseen kohtaan, jossa sen pitäisi sen mielestä olla. Sitten se on ottanut kevyesti mun kuonosta ja painanut sen kunnolla kiinni. Mä en tykkää yhtään tästä harjoituksesta. Lujaa kapulan perään juoksu ja sitten sen pudottaminen, kun säntään narulelun perään, on paljon kivempaa. Tai se, kun saa repiä sitä kapulaa oikein kunnolla, kun taistellaan siitä emännän kanssa.  Välillä oon etsinyt omaa, mutta lumen tulon jälkeen ollaan keskitytty enemmän muuhun, vaikkapa kiertämiseen. Mun pitää kiertää erilaisia juttuja, jonka jälkeen saan juosta narulelun perään. Olisittepa kerran nähneet, kun emäntä yritti käyttää niitä pieniä älynystyröitään ja opettaa mulle sellaisen korkean kiven kiertämistä. Mä kuuntelin tarkkaavaisena vieressä ja yritin ymmärtää, mitä se multa haluaa. Nyt se sitten on jo ihan tuttu juttu, se kiven kiertäminen.

Ollaan menty usein lenkillä kauemmas peltojen taakse metsään. Siellä on paljon pupujen ja sellaisten isojen nelijalkaisten jättämiä herkkupaloja minulle. Välillä mä innostun juoksemaan niiden perään, mutta yleensä silloin mä lopulta kadotan emännän pitkäksi aikaa. Onneksi mä olenlopulta löytänyt sen. Sieniäkin sieltä metsästä löytyy vielä ihan riittävästi ainakin minulle.

Mua pidetään nykyisin ihan liian pienellä ruokamäärällä. Oon kuulemma taas vähän liian tuhdissa kunnossa. Onneksi saan kaksi kertaa viikossa oikein ison luun, jota saa järsiä oikein kunnolla. Ne on kuulemma yleensä possua tai hirveä. Mun hoitosetä toi mulle herkkuluita syksyllä, kun se kävi niitä leikkaamassa. Mä sanon sitä hoitosedäksi, kun olen ollut siellä välillä päivähoidossa, kun isäntäväki on mennyt johonkin kauemmaksi koko päiväksi. On siellä hoitotätikin. Ne ovat aivan ihania ihmisiä.  Mä rrrrrakastan niitäkin oikein paljon. Siellä asuu olohuoneen nurkassa joku sellainen karvainen otus. Se ei ole mikään pehmolelu, jota tekisi mieli retuuttaa. Vähän se on pelottava. Joka kerta sitä kuitenkin pitää käydä vähän haistelemassa ja tarkistamassa, onko se vielä siellä. Mun rakas Leevi-koira ei ole ollut siellä enää pitkään aikaan, mutta joskus siellä haisee jollekin toiselle koiralle. Viime kerralla, kun menin hoitoon, isäntä vei minut sinne. Yhtään ei tarvinnut huutaa, niin kuin emännän perään teen. Minulle oli pakattu oma luumatto mukaan ja sellainen herrrkullinen luu odotti kassissa. En malttanut aamulla tehdä pitkää lenkkiä, kun tiesin sen luun minua odottavan. Sitä syödessä päivä kului mukavasti, enkä ikävöinyt niin kotiväkeä, kuin aikaisemmin. Normaalisti hoidossa me ollaan tehty monta pitkää lenkkiä, kun se odottelu on ollut niin tylsää. Mutta luun kanssa siellä olo meni tosi kivasti. Vielä illallakin siellä luun sisällä oli se paras herkku syötävänä. Lopulta se hoitotäti ymmärsi auttaa ja kaivoi mulle sen herkun sieltä syötäväksi. Iltapissillä en halunnut lähteä kauaksi, koska alkoi jo hämärtää ja odotin kotiväkeä hakemaan. Lopulta emäntä saapui sinne ja pienen juttelun jälkeen lähdettiin kotiin.

Täällä kotona on koko syksyn ja alkutalven kuulunut kamalaa räiskettä ja pauketta aina aamupalan aikaan. Joskus sama ääni kuuluu iltaruuan aikana. Emäntä ”soittaa” mulle sellaista Hui kauhistus levyä. Aluksi minusta tuntui tosi keljulta, kun se löysi jostain sen hukkaamansa levyn. Mutta nyt mä olen aika tottunut siihen ääneen. Ja lopulta, kun oikein ajattelen tätä asiaa, se taitaa soittaa sitä itselleen, että se tottuisi koviin ääniin paremmin, eikä ne niin pelottaisi sitä!!!

On aivan ihanaa, kun tuli lunta ja pakkasta. Mä rrrrrakastan lunta! Siinä on ihana pyöriä ja sitä on kiva kaivaa. Jäällekin on päässyt jo muutaman kerran, kun on ollut niin pakkasta. Mulla on onneksi sellainen turkki, että tarkenen hyvin talvella. Kiharoiden väliin jää kesällä ilmaa, joka viilentää. Talvella se vuorostaan lämmittää. Autoreissuille olen saanut viime aikoina takin päälle. Oltiin jälleen kerran joulupukinmaassa  muiden joulukoirien kanssa silitettävänä  ja toiset esiintymässä.  Mä osasin antaa tassua ja näyttää, kuinka pyöritään selän kautta ympäri, tai leikitään kuollutta. Silloin oli kova pakkanen ja mulla oli se takki päällä koko ajan. Eikä tarttunut lumi turkkiin, vaikka makasin selälläni. Lisäksi jalassa oli tossut, että tarkeni paremmin seisoskella. Niitä  mä käytän myös lenkillä joskus, niin ei tarvitse pysähdellä repimään jääkokkareita anturoiden välistä kesken matkaa.

Oikein hyvää loppuvuotta kaikille nelijalkaisille ja heidän kaksijalkaisille perheilleen! Ihmiset alkaa hössöttää joulusta ja niillä on kamala kiire. Muistakaa kuitenkin viedä niitä ulos lenkille tarpeeksi usein, ettei ne touhua liikaa!

~ Tara-tryffelikoira~ :-)

PS. Säästäkää kaikki suklaat niille kaksijalkaisille ja keskittykää itse vaikka raakojen luiden syömiseen.

©2018 budoartara - suntuubi.com