copyright@PäivijaTara
Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

     Voihan nenäpunkki ja kaiken maailman kiusat (1/2011)

Mä olin pitkän aikaa kipeänä, eikä kukaan meinannut tajuta sitä. Sit kun mä aloin köhiä joka yö ja hieroa kuonoa kovasti, emäntä tajus mennä hakemaan eläinlääkäristä jonkun ihme matokuurin. Mulle ei voi antaa niskaan sellaisia lääketippoja, kun saan todennäköisesti niin kovat sivuvaikutukset niistä. Joten vaihtoehtoinen lääke oli sit ne suun kautta nieltävät tabletit kerran viikossa monen viikon ajan. Mulla oli jotain ihme nenäpunkkeja. Ne on kuulemma sellaisia ihan pieniä otuksia, jotka asuu joskus koiran nenässä En tiedä mistä niitä olin saanut. Niitä kuulemma voi asua koiran nenässä, vaikka koira olisi ihan oireeton. No mulla ne aiheutti oireita sitten oikein kunnolla.

En tiennyt, olisinko aivastanut, vai yskäissyt, kun ne piti sellaista elämää mun nenässä. Nenä vuoti ja oli ihan kamala olo. Enkä saanut tavata tuttuja/enkä vieraita koiria varmaan ainakaan neljään viikkoon, jos nyt oikein pysyin laskuissa, kun tää laskeminen ei ole mun parhaita puoliani. Emäntä sanoi, etten saa tartuttaa muita koiria. No tietenkin mä suutuin siitä ja sai aina hirveän yskänpuuskan kohdatessa, kun yritin kiskoa ja kurkkuun sattui. Lopulta emäntä vaihtoi mulle valjaat lenkkien ajaksi ylle, niin siihen kurkkuun ei sattunut enää niin kovasti ainakaan emännän mielestä. Jäällekään me ei voitu mennä, kun siellä oli vettä. Mun yhdeltä kaverilta häädettiin niitä nenäpunkkeja melkein samaan aikaan, kuin minulta. Kumpi oli tartuttaja, vai oliko se joku ihan oireeton koira? Sitä ei saa koskaan tietää… Mutta olis tosi tärkeää, että ne nenäpunkit saatais häädettyä pois kaikilta koirilta, ettei metsästyskoirien tai muiden nenätyöskentelijöiden elämä muutu hankalaksi. Tosin eihän ne nenäpunkit ole mitenkään vaarallisia,

mutta ne voi sairastuttaa sitten johonkin muuhun vakavampaan tai ikävämpään sairauteen, kuten kävi mulle. Mutta kerron siitä sitten myöhemmin. Me ei saatu mennä maneesiinkaan treenaamaan koko häätökuurin aikana. Oli aika tylsää treenata emännän kanssa vaan kahdestaan ja vielä kipeänäkin…

Isäntäkin oli yli viikon poissa ja mulla oli ihan hirveän ikävä sitä. Kaksi iltaa mä luulin, että se palaa joka kerta, kun kuulin jonkun äänen ulkoa. Lopulta mun oli uskottava, että siinä voi mennä pitempi aika ennen, kuin se tulee takaisin, kun se oli pakannut niin ison matkalaukun mukaansa. Me nukuttiin emännän kanssa monta yötä, ennen kuin isäntä palasi. Vaikka mulla oli ihan varmasti isompi ikävä, ei emäntä päästänyt mua tervehtiin ensimmäisenä ovelle, kun isäntä tuli kotiin. Mun oli ihan pakko odottaa vuoroa. Moni oli sanonut emännälle, että mä vaan ikävöin isäntää ja oloni paranee heti, kun se tulee kotiin. Ja ensin näyttikin siltä, kun kuljettiin kaikki lenkit valjaissa.

Lopulta emäntä kuitenkin ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa, kun mä edelleen sain kovia yskänpuuskia lenkillä ja yskin vielä vähän aikaa sisälle tulon jälkeen, vaikka olin syönyt häätölääkettä jo pitemmän aikaa. Nenä ei enää vuotanut, mutta mun kurkku oli tosi kipeä. Käytiin eläinlääkärissä ja mun sydäntä kuunneltiin pitkän aikaa. Sit multa otettiin vielä verta tassusta kovasta vastustelusta huolimatta. Korvat oli ihan kunnossa, mutta siinä sydämessä oli pikkuisen jotain vialla. Käytiin emännän kanssa juoksemassa vähän aikaa ulkona. No minullahan se ei tuntunut missään, pikkuisen vaan pulssi kohosi. Mutta emäntä meinasi itse saada sydänkohtauksen, kun joutui juoksemaan minun perässäni. Koska emäntä halusi heti saada varmuuden, ettei mun sydämessä ole mitään pahempaa vikaa, me saatiin lähete muualle tutkimuksiin.

Emäntä oli pari päivää kovin alakuloinen, kun se jännitti niitä tutkimuksia ja kuunteli mun yskintää. Onneksi mä en tiennyt tuon taivaallista, mitä oli odotettavissa, sillä itsekin olisin muuttunut todella sairaaksi. Nyt riitti, kun hengitys oli vaikeaa ja ei jaksanut oikein muuta, kuin syödä, nukkua ja käydä vähän ulkona. Lagotot on muuten sitten kuolemansairaita, jos niillä ruokahalu kärsii. Ainakin tällaisilla ahneilla lagotoilla. 

Yhtenä päivänä me sitten mentiin keskellä päivää autolla johonkin uuteen paikkaan. Hajuista päätellen siellä oli käynyt muitakin koiria ja näinhän minä niistä muutaman. Ne hajut kertoivat, että tässä paikassa ei ole koiran turvallista olla yksin ilman tuttuja. Onneksi mulla oli sekä isäntä, että emäntä turvana. Aluksi se eläinlääkäri kuunteli mun sydäntä, eikä se sivuääni kuulunut enää niin paljon, kuin aikaisemmin. Ihmiset puhuivat jotain ihme juttuja, mutta se verran mä sieltä kuulin, että lagotoilla voi olla sydämessä vikaa sen takia, kun niitä on joskus muinoin risteytetty espanjanvesikoiran kanssa. Mä en ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Mutta mulla on yksi uusi kaveri, joka on espanjanvesikoira. Sen nimi oli muistaakseni Tahvo. Me käytiin niitten pihassa leikkimässä kerran ennen, kuin mä sairastuin. Kun ihmiset olivat saanet juttunsa juteltua, mut nostettiin sellaiselle tutkimuspöydälle. Ja sit mun olis muka pitänyt maata siinä kyljelläni… Taistelin kaikin voimin vastaan. Melkein voitin sen taistelun, mutta sitten eläinlääkäri haki eläintenhoitajan avuksi toisesta huoneesta. Se piteli mua takajaloista kiinni ja isäntä piteli etujaloista. Siinä oli tosi kurjaa maata niiden käsien alla, mutta karkuun ei päässyt. Kainaloihin laitettiin jotkut ihme nipsut ja sitten koneesta alkoi näkyä ihmisillekin, kuinka kamalan kovaa mun sydän hakkasi. Emäntä onneksi meni mun suun luo ja alkoi tarjoilla nameja. Siihen mä sitten lopulta rauhoituin, mutta en nukahtanut. Sitäkin jotkut koirat kuulemma tekee. Sit se eläinlääkäri laittoi jotain rasvaa mun etutassujen taakse massulle ja alkoi pyöritellä jotain ihme vehjettä siellä. Se kertoi koko ajan ihmisille, mitä se milloinkin kuvaa ja onko jossainjotain vikaa. Mä kuitenkin keskityin vaan syömään niitä nameja, joita emäntä mulle syötti. Sitten mut piti kääntää toiselle kyljelle ja siitä mä en enää niin protestoinut, kun tiesin ettei se auta ja ettei se satu.  Lopuksi mun sydän todettiin aika terveeksi. Ihan pieni sivuääni sieltä kuuluu, mutta se ei paljon menoa haittaa. Sain 12 päivän antibioottikuurin nielutulehdukseen, jonka luultavasti ne himputin nenäpunkit olivat kurkkuun aiheuttaneet. Eli siksi ne nenäpunkit on syytä hoidattaa pois, ettei tällaiset pienet viattomat haistelijakoirat saa niitä nenäänsä ja saa vielä nielutulehdusta sen päälle. Mä söin kiltisti aamuin illoin sitä lääkettä, kun sain sen kinkkuleikkeeseen käärittynä. Ja heti alkoi olo parantumaan. Muutaman päivän päästä yskä oli poissa, eikä henkeäkään kovasti ahdistanut ulkona lenkeillä, vaikka välillä olikin tosi kova pakkanen. Mulla oli tossut jalassa, ettei lumi niihin tarttuisi ja jäätyisi ikävästi kiinni. Välillä mulla oli takkikin päällä, kun oli niin kylmä, eikä me saatu mennä kovaa ulkona lääkärin määräyksestä. Onneksi lopulta emäntä tajusi, että mä oon jo ihan hyvässä kunnossa. Ja kun se kova pakkanen oli jäädyttänyt sen veden sieltä jäältä lumen alta kovaksi, me vaihdettiin lenkit jäälle. Siellä mä sain vapaana juosta sen, minkä näiltä jaloilta kerkisin ja etsiä pupun suklaata. Kyllä talvi on sit ihanaa aikaa, kun ulkoilumaastot ovat paljon isommat, kuin muuna aikana. Eikä mua pakkanen haittaa, kun mulla on sellaista pohjavillaa kiharoiden alla lämmittämässä. Takkia mun ei ole onneksi tarvinnut pitkään aikaan pitää yllä, vaikka on pakkasta. Mutta tossut on hyvä olla jalassa pitemmillä lenkeillä. Mä en taida päästä niistä eroon ennen kuin lumet alkaa sulaa… Toivottavasti kuitenkin mahtavat ulkoilusäät jatkuvat vielä pitkään, eikä ala kurakausi.

Nyt mä olen mielestäni tosi hyvässä kunnossa. Enää ei remmilenkilläkään kurkkuun satu.  Mutta vielä meillä on emännän kanssa ohitustilanteissa vähän erimielisyyttä, saako siinä pitää älämölöä ja tuijottaa, vai pitääkö totella ennemmin emäntää? Ehkä me löydetään yhteinen sävel jossain vaiheessa remmilenkeille.

Ja onhan meillä vähän muutettu järjestystäkin kotona ja sisustettu uudelleen. Emäntä kävi ostamassa jostain silloin isännän loman aikana kaksi sellaista porttia, jotka estää mun pääsyn keittiöön tai pois sieltä. Yleensä portit ovat auki, mutta välillä, jos pöydällä on sellaista, että mä en saa nousta sitä haistelemaan, mut suljetaan pois keittiöstä. Tai jos joku tulee kylään, mut jätetään porttien taakse odottamaan niin, etten pääse ovelle vastaan. Silloin joudun haukkumaan enimmät haukut portin takana ja se haukkuminen ei enää niin kiinnosta, kun pääsen sieltä pois…

Emäntä otti treeniliivin esille ja alkoi keräämään tokokamppeita laatikkoon. Ehkä me mennään tänään maneesiin ja mä saan paljon herkkuja…

~Tara-tryffelikoira~

 

                                        Muka kakaran touhuja(2/2011)

 

Kevät on jo pitkällä, kun tätä kirjoitan. Me käytiin maneesissa muutaman kerran treenaamassa sen mun kurkunpääntulehduksen jälkeen. Ja yhden kerran me ajettiin johonkin kisaamaan sellaiseen paikkaan, jossa haisi tosi paljon hevosen kakalle ja pissalle. Mä en yhtään pystynyt keskittymään ja aloin jo heti ovella ääntelemään levottomana. Kotona olin kyllä saanut aamupalan, mutta kaikki ne tuoksut saivat minun nälkäni kurnimaan suonissa. Kun piti maata paikallaan, minä pidin koko ajan ääntä, mutta tuomari huomautti siitä ääntelystä kyllä naapurikoiraa, eikä mua. Hihnassa seuraamisessa etsin tarkkaan, missä niitä kikkareita löytyisi. Ja kun emäntä otti hihnan irti, mä jäin kesken vapaana seuraamisen tonkimaan maata. Emäntä lopulta kääntyi ympäri ja mä juoksin lähemmäs sitä. Mutta sitten kikkareet kutsuivat minua jonkun nauhan ulkopuolelta. Sitten piti vielä käydä moikkaamassa liikkuria ja tuomaria ennen seuraavaa hommaa. Ja kun ne eivät minusta tykänneet, juoksin vielä kerran nauhan yli. Lopulta emäntä sai houkuteltua mut hommiin ja tehtiin liikkeestä maahan meno. Se sujui ihan hyvin. Mutta luoksetulon lähtöpaikkaan siirryttäessä, minä huomasin nurkassa saavillisen hevosenkakkaa ja joka kutsui minua luokseen. No ahne on ahne. Emäntä kysyi tuomarilta, saako ylittää kehänauhan ja hakea minut pois? Johon tuomari totesi, että se voisi mennä, koska olin jo kolme kertaa käynyt kehän ulkopuolella ja kisa päättyisi tähän. Pisteitä oli aika paljon, vaikka en saanutkaan kaikkea osaamistani näyttää ja saatiin joku ihme nolla- tulos kuulemma meidän ensimmäinen. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta mulla ainakin oli kivaa siellä.Isäntää kyllä vähän harmitti, kun se oli ekaa kertaa katsomassa meidän kisaamista. Mun ei tarvitse kuulemma enää ikinä mennä hevosmaneesiin tokoilemaan, kun vain kakka mua kiinnostaa…

No se seuraus siitä karkailusta on ollut, että melkein aina, kun treenataan jotain emännän kanssa, mulla roikkuu remmi tai joku liina perässä… Vain hypätessä se on otettu pois. Ollaan aloitettu jo kentälläkin treenaaminen. Mutta siellä semmoinen käskyjen antaja on alkanut tuijottamaan minua, etten saisi tehdä mitään ylimääräistä esim. paikalla makaamisen aikana. Sen kanssa saa kyllä varmaan olla tosi varovainen, ettei se käy päälle. Muuten se harjoittelu on kivaa, kun siihen puuhaan ei tarvitse enää tyhjällä mahalla lähteä. Ja väliajalla tai lopussa saan aina yleensä herkkuja.

Saatiin kevättalvella lainaksi sellainen metallinen häkkyrä, joka laitetaan kuonon päälle, ettei pysty syömään ulkona mitään. Kun se hyväksi emännän mielestä todettiin, se tilasi minulle ihan oman. Se on maailman tylsin kapistus, enkä mä voi syödä enää mitään ulkona, kun kuljetaan metsässä. Mulla oli niin hyvät ruoka-apajatkin siellä. Sinne mä kuitenkin aina suuntasin uudelleen, kun sinne oli tuotu uutta syötävää, vaikka mulla oli se hökötys kuonossa. Kerran emäntä löysi minut survomasta keitettyjä perunoita sillä häkkyrällä. Parin päivän päästä siellä oli monta ihanaa tomaattia, enkä mä saanut niitä suuhuni, vaikka kuinka yritin. Illalla emäntä laittoi sinne jonkun lapun tikunnokkaan, eikä sinne ole ainakaan vähään aikaan tuotu mitään syötävää. Sitä koppaa mä olen metsälenkeillä kuitenkin joutunut aina pitämään, etten syö mitään. Ja nyt emäntä kaivoi fleksinkin jostain piilostaan, kun mua kiinnostivat kaislikot niin kovasti. Mun pitää siis olla sitten kiinni myös metsässä, kun linnuille pitää antaa kuulemma pesimisrauha.

Käytiin jotain verijälkeäkin haistelemassa. Minulta se sujui kuulemma tosi hyvin ensikertalaiseksi, vaikka se veren haju alkuun vähän pelottikin. Se odottaminen autossa ennen suoritusta ei ollut kuitenkaan kivaa… Mutta se ihana sorkka, minkä sieltä lopusta löysi, vei kaiken pahan mielen pois. Mä sain kantaa sitä pitkän matkaa, ihan autoille asti suussani ja luulin saavani sen lopulta pitää. Pudotin sen kuitenkin suustani heti, kun emäntä kaivoi palkkarasian taskustaan. Siinä vaiheessa se sorkka johonkin kummallisesti katosi. Me ei voida alkaa harrastamaan sitä lajia, koska emäntä ei jaksa touhuta monta päivää peräkkäin. Toisena päivänä kuulemma pitää tehdä se jälki ja vasta seuraavana päivän mennä sitä pitkin koiran kanssa. Eihän se sellaista jaksa. Eikä sillä ole ajokorttiakaan, että me päästäis sinne harjoitusmaastoihin. Pienimpänä esteenä on luultavasti se, että siellä kuulemma ammutaan ennen suoritusta joku laukaus. Voisinhan mä siihen tottuakin, vaikka viime yönä heräsin siihen, kun ulkona ammuttiin. Minä menin olohuoneeseen kuuntelemaan ja kun seuraava laukaus kuului, minä ryömin sängyn alle. Siellä kisapaikalla ei taida niitä sänkyjä olla. Mutta suurin syy meidän verijälkiuran kariutumiselle on kuitenkin tuo emännän väsyminen. Joten minun täytyy tyytyä haistelemaan eläinten jälkiä metsässä tai takapihalla.

Meidän pihalla käy ihan varmasti ainakin jänis ja kissoja. Siitä olen ihan varma. Mutta saanhan minä välillä käyttää nenääni sellaisen pienen pallon etsimiseen metsässä.  Se haisee ihan jollekin poikkeukselliselle. Emäntä puhuu jostain tryffelimunasta ja silloin kun se on sen piilottanut, se antaa käskyn etsiä. Ennen treenejä mä saan etsiä sitä myös. Sen kanssa on myös palkkarasia, jonka sisällä on yleensä herkullista rasvaa. Mun pitää odottaa siellä löytöpaikalla, niin kauan kuin emäntä ehtii tulla sinne myös. Mä niin mielelläni menisin sitä vastaan, mutta en tohdi lähteä sen palkkarasian luota pois. Sienetkin kovasti jo haisee maan alla, joten toivottavasti päästää taas niitä etsimään, kun ne kasvaa.

Mulla on uusi lagotto-ystävä, jota välillä tapaillaan. Se on nyt kyllä vasta 4 kk vanha, eli ihan vauva vielä. Mutta kova poika se on räksyttämään. Meilläkin se oli yhtenä päivänä trimmattavana. Mua se saksiminen ei kovin kiinnostanut ja siirryin nenäni perässä tuoksujen maailmaan. Sen lagotto-pojan emännän korista löytyi namipussi, jossa oli herkkuja. Minä nappasin sen mukaani ja vein olohuoneen sohvalle, jossa tyytyväisenä sen tyhjensin. Sitten mua alkoi kiinnostaa muiden touhut, kun sen vaan kesti ja kesti. Siirryin kurkkimaan ovelta, kun Picoa leikattiin. Huomasin, että se saa siellä herkkuja ja hiivin lähemmäksi. Aina, kun pöydältä putosi jotain, minä pistin sen äkkiä suuhuni. Sitten kun homma oli ohi ja Pico käynyt pissillä ulkona, me jouduttiin keittiöön kaltereiden taakse kaikki. Niin ihmiset, kuin koirat, kun alkoi joku kahvinkeitto. Isäntäkin oli jo tullut kotiin. Siinä me kilpaa haukuttiin Picon kanssa ja lopulta mä väsyin koko väittelyyn ja siirryin omaan sänkyyn. Olin itse kuulemma ihan samanlainen väittelijä pienenä, mutta en muista, enkä tunnusta mitään! Lopulta naiset menivät juomaan porttien ulkopuolelle ja minä pääsin heidän mukaansa. Mutta sitten isäntä alkoikin leikkiä Picon kanssa ja heitellä sille lelua. Se oli kovin kiinnostavaa ja mä tuijotin niitä kaltereiden takana. Emäntä päästi mut keittiöön, mutta enhän minä ehtinyt leikkiin mukaan, kun ihan väärää leluakin heittelivät. Lopulta se Pico lähti pois oman emäntänsä kanssa, mutta jostain hoitohommasta ne taisi kyllä jutella ennen lähtöä. Isäntä löysi sen namipalapussin sohvalta ja vei autolle. Seuraavana päivänä emäntä tajusi mun puuhat, kun tuli niin eriväristä kakkaa, kuin yleensä. Se varmisti asian puhelimessa siltä Picon emännältä…

Käytiin eilen Tahvo-perron pihassa juoksemassa. Niillä on tosi iso piha järven rannassa, mutta minua kiinnostivat myös naapuripihat kovasti. Löysin sieltä jotain herkkuja ja emäntä totesikin, että seuraavalla kerralla tullaan kuonokopan kanssa, etten pääse ulkona ruokailemaan. Se on ihan väärin. Painokin on pudonnut ainakin kilon se häkkyrän ostamisen jälkeen. Siis minullahan on tunnetusti ihan pohjaton ruokahalu, kuten lagotoilla yleensä. Siitä olen kyllä ihan varma, että saan myös ihan liian vähän ruokaa.  Mutta se Tahvo on sitten tosi mukava kaveri. Sen kanssa oli aivan ihana päästä painimaan oikein kunnolla. Pääsen sinne joskus toistekin painimaan, lupaili emäntä ja niiden kotiväki. Hyvää kesää kaikille! Uikaa paljon!

~Tara-lagotto~

(3/2011)

On ollut tosi pitkä kuuma kesä ja mun on ollut pakko elää se… Reissattiin isännän loman aikana parissa eri paikassa ja ne automatkat olivat tosi tukalia, vaikka mulla oli sellainen viilentävä panta kaulassa ja tuuletin pörisi. Mun piti maata aina sellaisen uuden maton päällä, joka oli inhottavan viileä masua vasten. Onneksi mä pääsin aina ulos autosta, kun pysähdyttiin. Ulkoilmassa oli kuitenkin helpompi hengittää, kuin autossa… Perillä sitten oli ihan mukavaa, kun oltiin yhdessä isännän ja emännän kanssa. Se matkustaminen vaan ei ollut kivaa... Kotona uimaan en päässyt niin usein, kuin olisin halunnut. Meidän lähimetsän valtasivat inhottavat hyttyset, eikä mua viety edes sen kautta uimaan, kun lähijärven vesi jättää turkkiin niin ikävän hajun. Heti olis pitänyt käydä suihkussa, että olis päässyt illalla OMAAN  sänkyyn isännän ja emännän viereen. Välillä tehtiin kuitenkin emännän kanssa pitempi lenkki aikaisin aamulla ja pääsin uimaan lenkin varrella. Vähän lyhyemmälläkin lenkillä piti käydä juomassa järvessä,  jos ei ollut vesipullo mukana, kun nestehukka meinasi helteellä yllättää. Onneksi nyt ovat päivät jo vähän viilenneet ja pitkät lenkit tulleet jälleen kuvioihin mukaan. Mä sit rakastan kulkea pitkiä matkoja emännän kanssa säällä kuin säällä, kunhan ei jyrise!

Pico-lagotto oli meillä kesän alussa hoidossa ja kun ilmat lopulta vähän viilenivät, pääsin sen ja emäntien kanssa lenkille lähisaareen. Silloin se jo oli varmaan 7 kuukautta  vanha. Sen verran vauhdikasta sen meno oli, että minä esitin kaikki parhaat puoleni lenkin aikana.J Olenhan mä nyt jo 5-vuotias. Mulle ne hajut siellä ovat niin jokapäiväisiä, että kuljin tosi hienosti hihnassa. Muutenkin olen alkanut kulkemaan tosi kauniisti lenkillä. Isäntäkin alkoi kouluttaa minua kesän aikana, kun emäntä sai vinkin tutuiltaan soittaa jollekin Tommylle. Se oli sanonut, että jos haluaa hienosti hihnassa kulkevan koiran, se pitää ensin opettaa kulkemaan hienosti ilman hihnaa. Meidän olis kai pitänyt käydäkin sen luona jossain koulutuksessa, mutta se tapaaminen kuulemma voitiin perua, kun musta tuli niin fiksu, kun oltiin isännän kanssa pitkän aikaa ihan kahdestaan. Emäntä oli taas jossain ison matkalaukun kanssa. Me harjoiteltiin isännän kanssa mm. takapihalla ja silloin mä olin kiinni liinassa. Mä seurasin sitä, kuin hai laivaa, tai juoksin tosi nopeasti sen luo, kun tiesin sen antavan mulle herkkuja. Emäntä ei ole palkannut mua niin paljon, joten isännän kanssa on paljon kivempi touhuta. Lopulta se meidän kahdestaan olo päättyi ja mä pääsin emäntää vastaan sinne tuttuun paikkaan isolle juna-asemalle, jossa olen ollut ennenkin. Se oli kai joku Tampere niminen paikka. Emäntä luuli kotona tulleensa ihan väärään taloon, kun me esitettiin sille kaikki, mitä me oltiin harjoiteltu. Samoja juttuja me ollaan nyt harjoiteltu sekä isännän, että emännän kanssa. Kentällä me ei olla käyty kesällä ollenkaan. Mutta joka päivä me tehdään kotona tai lenkillä yhdessä jotain kivaa. Ja sit mä saan herkkuja. akapihalla on erityisen kiva treenata, kun siellä kasvaa pensaassa herkkumarjoja, joita saa syödä suoraan pensaasta tai sit niitä saa palkaksi hyvistä suorituksista. Picokin tykkäsi syödä niitä marjoja, kun se pääsi meidän takapihalle. Varmaan me mennään toisenkin kerran lenkille yhdessä ja mä voin esitellä sille paikkoja näillä kulmilla. Se on loppujen lopuksi ihan kiva kaveri, jos muistaa tuoda oman emäntänsä mukanaan… 

Mun painokin vähän nousi, kun pitkät lenkit olivat kesätauolla. Mutta ehkä se kohta alkaa taas tippua, kun se ihme kiinnipitoaika jo päättyi ja mä pääsen välillä juoksemaan metsässä irti. Muuten se olis ihan kivaa, mutta kun pitää olla se inhottava koppa päässä, etten mä syö kaikkea, mitä löydän... Sienimetsälläkin ollaan käyty vähän emännän kanssa. Nyt mä en voi syödä niitä sieniä ollenkaan, kun mulla on se koppa. Mutta kovasti yritän kaahia niitä sitten tassulla, jos emäntä ei ensin ehdi komentaa mua… Tahvo-perro kuulemma kovasti odottelee meitä käymään, mutta ei olla vielä sinne ehditty kelien viilenemisen jälkeen, kun on tuota sienitouhua ollut. Käytiin siellä pihalla leikkimässä kesällä, mutta emäntä oli muistanut mun ulkoruokailutouhut edelliseltä kerralta ja  se oli ottanut sen kopan mukaan. Mä sain sen pois päästä vasta, kun oltiin käyty tutkimassa kaikki paikat lähistöllä ja rauhoituttiin pihaan leikkimään. Toivottavasti mä pääsen sinne leikkimään pian uudestaan. 

Nyt me käydään kerran viikossa emännän kanssa koirakävelyllä, joka lähtee sieltä paikasta, missä ne isot autot käy ottamassa ihmisiä kyytiin ja vie johonkin. Siellä olen nähnyt monta kertaa yhden mun vanhan tutun, jolla oli joku vieraskielinen nimi. Oliskohan se ollut Pablo tai jotain sinne päin? Sitä pitää aina käydä tervehtimässä. On ne muutkin pojat aika kivoja. Mut jos ne työntää kylmän nenänsä mun peppuun, mulla menee hermot, kun ei voi istualtaan kävellä. Naapurissa asuu Sisi ja Manti. Mä tykkään enemmän Sisistä ja me aina tervehditään, jos tullaan lenkillä vastaan. Meillä on varsikin aamuisin kisa siitä, kumpi ehtii mennä makaamaan ekana. Sitten toisen pitää mennä sen toisen luo. Joskus me lähdetään yhdessä lenkille. Onhan se Mantikin ihan mukava, jos samaan suuntaan mennään. Muitakin koiria on kesän aikana muuttanut meidän lähelle asumaan, mutta ne ei ainakaan vielä käy siellä yhteisellä kävelylenkillä. Ihan naapuriin on muuttanut sellainen Riku niminen koira, jonka meidän emäntä on napannut muutaman kerran kiinni, kun se on karannut. Toivottavasti se ei jää auton alle, kun se on kuulemma kova karkailemaan. Se on ihan saman näköinen, kun mun yks Taavi niminen kaveri, jonka kanssa joskus lenkillä tavataan. Ne ei ole kuitenkaan edes saman rotuisia koiria, vaikka terrierejä ovatkin kuulemma molemmat. Mutta niitä terrierejä on kai tosi monenlaisia, koska Sisikin on joku terrieri. Kai ne vaan on eri maasta kotoisin, niin kuin me Tahvon ja Pablon kanssa ollaan. Me ollaan silti kaikki vesikoiria. 

Jos pääsis sienimetsälle joka päivä, niin mä olisin tosi tyytyväinen. Tai sais edes etsiä sitä muovista juttua, jota tryffelimunaksikin kutsutaan. Tai sais edes syödä vatsansa täyteen joka päivä. Ai niin, mä ihan unohdin, että eihän se voi tulla täyteen, kun mulla kuitenkin on aina nälkä… No tulis sitten edes jo talvi, että loppuis noi ukkoset, ettei aina tarttis niin pelätä. Mä olen jo tosi tarkkana, kun sade alkaa ropista katolla, että kohta voi olla aika juosta saunaan turvaan… Tästä pohdinnasta ei meinaa tulla nyt loppua ollenkaan, joten toivottelen kaikille hyvää syksyn alkua!

~Tara-lagotto~

©2018 budoartara - suntuubi.com