copyright@PäivijaTara
Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

(1/2012) 

Ollaan oltu jonkin verran reissun päällä. Viime lehteenkään en ehtinyt mitään kirjoittaa, kun emäntä ei päästänyt mua isännän läppärille. Mä en kuulemma saa kirjoittaa, kuin kotikoneella ja just viimeksi en ehtinyt kirjoittaa ajoissa mitään. Oltiin silloin muistaakseni Vuokatissa, jossa on niin mukava lenkkeillä metsässä. Taaskin ollaan lähdössä johonkin. Laukkuja pakkaillaan ja tavaroita on levällään siellä ja täällä. Emäntä pakkailee mm. hiihtokamojaan, joten taidetaan mennä johonkin, missä on paljon lunta. Mä en olekaan tänä vuonna päässyt hiihtämään sen kanssa, kun meidän jäällä niin tuulee ja se ei yhtään tykkää siitä. Tänään isäntäväki oli niin omissa puuhissaan illalla, ettei ne ymmärtäneet viedä mua ulos, vaikka mä kuinka vinguin. Emäntäkin luuli, että mä vinguin isännän perään, vaikka mulla oli iso pissihätä. Oli taas päivällä tullut juotua tosi paljon. Kun lopulta pääsin ulos, piti tehdä ensimmäiset isot pissit pihaan. Vähän nolotti, mutta hätä ei lue lakia…

Kerroin viimeksi kuinka on niin ikävää, kun kesällä jyrisi ulkona. Talvellakin jyrisee.  Ensin ammuttiin raketteja ja piti piiloutua saunaan tai vessaan. Sitten alkoi taas jyristä. Kotiväki puhui jotain lumien putoamisesta katolta. Mutta mä en usko niitä. Taivas se ihan varmasti yritti pudota minun niskaani. Onneksi sellaisia ääniä ei ole enää kuulunut paljon.

Ollaan oltu Sisin ja Marin kanssa koirakävelyllä melkein joka viikko. Silloin ei olla menty, jos on ollut kova tuuli. Emäntä ei jostain kumman syystä tykkää siitä. Ehkä se tulee siitä jotenkin kipeäksi? Minä rakastan tuulta. On mukava puskea päin sitä, kun korvatkin heiluu. Emäntä kuului puhelimessa puhuvan jotain etten mä enää sais mennä jäällekään, kun se alkaa sulamaan. Ja mä kun niin rakastan jäälläkin juoksemista. On kiva ottaa siellä alku- tai loppuspurtit…Sitä inhottavaa koppaa mä joudun pitämään päässä aina, kun mennään metsään. Siellä on paljon asioita, joiden perässä olis mukava mennä. Tänäänkin mä lähdin sellaisen mustan linnun perään, jolla oli kirkas nokka. Se oli niin nopea, että enhän mä pysynyt sen perässä alkuunkaan, vaikka nopea olenkin. Ja nyt kun lumi ei kantanutkaan enää niin paljon, jouduin kahlaamaan maha lunta viistäen nolona takaisin emännän luo.  Sillä on uudet kengät. Ne on kuulemma tosi hyvät, kun niillä voi mennä ulos, vaikka olisi liukastakin.  Metsäpolulla mä kuulen hyvin, ettei emäntä tulekaan perässä, kun en kuule napinaa niistä kengistä. Nyt on kyllä ollut metsässäkin tosi liukasta. Munkin pitää välillä vähän jarrutella, kun meinaan kurveissa mennä penkan puolelle. Onneksi ei ole liukkaitten aikana tarvinnut pitää tossuja.

Mä olen miettinyt sitäkin, että olen aika onnellisessa asemassa, kun emäntä jaksaa lenkittää mua. Toisaalta sekin vois olla aika kivaa, jos ois aidattu piha, jossa sais olla ulkona ja haukkua kaikki ohikulkevat. Mutta ei se taitaisi olla niin kivaa, kun siellä joutuisin yksin haukkumaan. Mulla kun ei ole tuota kaveria, niin kuin toisilla… Ja lenkillä saan välillä herkkuja, kun olen kunnolla tai teen asioita hienosti. Kotipihassa ei taitaisi olla samanlaiset tarjoilut.?. Ja onhan se mukavampi, kun maisemat vaihtuvat joka päivä. Tänäänkin käytiin sillalla katsomassa joutsenia. Ne ei tykännyt meistä ja ne lähtivät uimaan kauemmas. 

Mutta nyt mä lopettelen tämän kirjoittamisen ja alan nukkumaan, että huomenna jaksan sitten valvoa koko matkan autossa. Sillä mä luulen, että on taas tulossa pitkä reissu, kun ovat pakanneet niin isot laukut jälleen kerran.

~Tara-lagotto~

                                                (2/2012) 

Vihdoinkin on tullut talvi. Toivottavasti se on nyt pysyvää laatua, eikä tartte enää juosta rapaisissa metsissä ja hiekotetuilla teillä. Me oltiin viime viikolla Levillä. Meillä oli pitkä ajomatka sinne. Mun piti olla peräluukussa omassa boxissa. Kun me lopulta tultiin melkein perille, isäntä pysäytti auton ja me jäätiin emännän kanssa ulos yhden isomman rakennuksen eteen. Se tais olla hotelli, kun siellä etuovella oli niin kova trafiikki. Mä aikani itkin isännän auton perään ja emäntä päästi mut eteenpäin, vasta kun auton perävaloja ei enää näkynyt. Sit se sanoi: ”Etsi mökki.” Helppo homma. Mä lähdin ohjaamaan sitä heti oikeaan suuntaan. Välillä vähän haistelin lunta ja taas jatkettiin matkaa. Emäntä oli ihan ihmeissään, kun mä osasin ihan oikeaan pihaan ilman ohjeita. No enhän mä nyt mikään torvi ole. Sen verran hyvä muisti mulla on, ollaanhan me samassa talossa oltu jo tosi monta kertaa. Ja ei se mikään mökki ole, enemmänkin rivitalo.  Me ollaan oltu siellä joka vuosi suunnilleen samaan aikaan. Mä tiedän sen siitä, kun TV:stä tulee koko ilta jotain ihme linnanjuhlia, joita isäntä ja emäntä kattoo. Tänä vuonna siellä oli vieraana joku koiraihminenkin, mutta en mä kyllä nähnyt siellä yhtään koiraa. Ehkä se tai ne oli jäänyt kotiin, koska ne ei ois tykänneet tanssia siellä ahtaudessa ja booli ei olis ollut niille hyvää juotavaa.  Me ulkoiltiin paljon Levillä. Yhtenä päivänä me käytiin metsässä kävelemässä. Siellä oli tosi paljon sellaisia makuupaikkoja, jotka tuoksui jännälle. Ne haisi ihan samalle, kuin monessa paikassa roikkuvat nahat. Mä söin myös sieltä paljon sellaista suklaata, jota oli jätetty maahan moneen paikkaan. Se ei ollut pupunsuklaata, vaan jotain muuta. Emännän kanssa me käytiin myös kahtena päivänä hiihtämässä koiraladulla, kun se vihdoinkin löyti sen kartasta. Siellä oli yksi niin iso mäki, ettei emäntä uskaltanut laskea sitä alas, vaan otti sukset jalastaan ja käveli alas. Sitten jatkettiin hiihtoa melkein perille asti. Tällä kertaa en onnistunut syömään yksin ollessa mitään luvatonta, mutta onneksi sain edes jonkun herkun aina, kun mut jätettiin yksin. Kun viikko oli oltu lomalla, oli taas pitkä matka kotiin. Onneksi täälläkin on nyt talvi. Hiihtämään ja jäälle me ei olla vielä emännän kanssa päästy. Mutta metsässä on ollut kiva juosta tai paremminkin pomppia hangessa.

Ai niin. Me oltiin syksyllä sellaisessa koulussa emännän kanssa, jossa opetettiin kaivamaan oikeasta kohdasta. Isäntä vei meidät muutamaksi päiväksi ja yöksi sellaiseen korkeaan taloon kylään, jossa oli ainakin viisi koiraa, joista kolme oli saman rotuisia, kuin minä. Sitten siellä oli muutama kissa. Mä en ole ihan varma, montako niitä oli, kun mä en saanut seurata niitä tarpeeksi läheltä. Emäntä tuli kieltämään, vaikka mä vain olisin halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Öisinkään se ei onnistunut, kun emäntä laittoi oven kiinni siitä huoneesta, jossa me nukuttiin. Oli siellä muitakin eläimiä, mutta ne eivät mua niin kiinnostaneet. Se tais olla sellainen pienoiseläintarha. Päivällä me oltiin niin sanotusti hommissa. Mentiin läheiseen metsään, jossa saimme jo kulkea vapaana. Sitten tuli joku viljelyalue, jolloin piti kulkea Johanna-ihmisen perässä tien laitaa. Minulle se oli vähän hankalaa, kun en ollut tottunut jonossa kulkemaan. Lopuksi ylitettiin vielä pieni tie ja sitten saimme juosta pellolla niin kovaa, kuin jaloista pääsi. No tietenkin minä otin kovan spurtin ja juoksin kaikkien edelle. Ne toiset koirat jäivät leikkimään keskenään tai jotain, en mä nähnyt, kun olin niin kaukana. Emäntä oli ollut alusta asti viisas, koska tiesi mun suunnattoman ruokahalun ja laittoi mulle kopan päähän, ennen kuin päästiin metsään. Mä en siitä tykännyt, mutta onneksi se ei juoksua haitannut. Sitten kuljettiin taas yhdessä ja mentiin metsään niihin haisteluhommiin. Johannan koirat teki paljon töitä, saivat kovasti kehuja ja namuja, mutta minä en viitsinyt oikein mennä lähelle sitä puuhaa. Mutta olin kyllä aika hyvä löytämään sieniä. Siellä kasvoi sellaisia mustia torvenmallisia sieniä, mitä me ei olla meidän sienimetsistä löydetty. Palattiin peltoa pitkin ja taas saatiin juosta. Sitten mentiin sisälle ja hissillä ylös. Sisällä kaikki joutuivat suihkuun. Muut jäivät nuolemaan tassujaan, kun Johanna laittoi portin kiinni. Mä en tykännyt yhtään olla teljettynä toisten koirien kanssa ja aloin itkeä suureen ääneen. Onneksi emäntä lopulta tuli hakemaan mut pois ja kuivasi minut pyyhkeeseen. Ilta vietettiin aika lailla yhdessä. Jokainen sai ruokansa omaan kuppiinsa. Sitten jokainen kiersi nuolemassa muittenkin ruokakupit. Mä kuulin ihan selvästi, että Johannakin ihmetteli, miten mä saan niin vähän ruokaa. Se pitää paikkaansa. Mä olen ollut sellaisella nälkäkuurilla, että kilot ovat tippuneet melkein silmissä. Mutta toisaalta nyt on paljon helpompi olo, kun voi tanssia takatassuilla ihan kunnolla ja emäntä antaa lenkillä ihan mukavasti herkkuja taskustaan. Ruuan jälkeen koirat asettuivat lepäämään ja minäkin vahdin keittiössä, etteivät kissat kovin pääse lattialla juoksemaan. Yöksi mentiin taas oven taakse nukkumaan ja Pala-koira joutui luopumaan emännän kassista, johon oli kääriytynyt nukkumaan ja etsimään uuden nukkumispaikan oman laumansa luota.  

Seuraavana päivänä hommat taas jatkuivat. Kerran kun olin liian lähellä muita, joku törmäsi mun peppuun ja siitäkös minä nostin rähinän. Joten mä pysyin mieluummin kauempana ja etsin sieniä, kun en viitsinyt liata kynsiäni kaiveluhommissa. Emäntä uhkasi jättää mut laiskanläksyjä lukemaan ja vaihtavansa mut johonkin toiseen koiraan vähäksi aikaa. Onneksi se ei sitä kauaa muistanut ja jatkettiin matkaa. Löydettiin tosi kaunis paikka ja siellä meistä koirista otettiin valokuvia ja piti poseerata. Se olikin mukavaa, kun Johanna huitoi käsillään, niin kuin olen nähnyt kapellimestarin tekevän joskus soittokunnan edessä. Ja emäntä yritti ottaa kuvia vanhalla kamerallaan. Paluumatkalla mä pääsin pulahtamaan ojaan ja ajattelin, ettei mun tarvitse mennä suihkuun ollenkaan. Mutta niin vaan Johanna otti minut kiinni ja vei pesuhuoneeseen, kun hyppäsin ovelta kaikkien muiden yli rapaisine tassuineni. Kun muut jäivät nuolemaan tassujaan, mä pääsin pois kuivauksen kautta. Illalla isäntä tuli meitä hakemaan. Mä muistin emännän uhkauksen apukouluun jäämisestä ja pidin tarkasti huolta, ettei kukaan pääse tutustumaan mun isäntään liikaa. Kerran meinasi syntyä oikein kunnon tappelu, mutta onneksi selvittiin ilman naarmuja. No minähän sen riidan aloitin, mutta hys hiljaa, ei kerrota sitä kenellekään. Kotiin oli pitkä matka ja me saatiin mukaan sellaisia pieniä ruskeita pallukoita, joita muut koirat olivat löytäneet. Niitä minunkin pitäis jatkossa etsiä emännälle. Ne on siitä ihmeellisiä, että ihmiset niitä hirveästi haluaa, mutta eivät osaa niitä itse löytää. Ne on kuulemma kalliitakin. Jos mä löytäisin niitä aika paljon, mitähän mä niillä rahoilla ostaisin? Emäntä laittoi niistä Johannalta saaduista vähän ruokaa ja muutamalla ihan pienellä se alkoi treenata mua. Mulla on kyllä tosi tarkka nenä ja aloin löytämään niitä takapihalta, mihin emäntä niitä piilotti. Yhden mä ehdin jopa syödä, kun emäntä ei ollut tarkkana. Se maistui aika jännälle. Mutta aluksi mä en meinannut tajuta, että nyt sais oikein luvan kanssa kaivaa, kun se tähän asti on ollut kiellettyä. Joten me kierrettiin monet metsälenkit ja sain kaivella ihan rauhassa. Emännälläkin oli oma kukkalapio mukana ja se auttoi minua välillä. Sitten se keksi piilottaa lähimetsään sellaisia pieniä purkkeja, johon se kaatoi öljyä. Mähän keksin sen aika pian, että kannattaa etsiä ensin emännältä haiseva värillinen pyykkipoika, niin se purkki löytyisi läheltä. Sitten alkoikin suppisten keräysaika ja me jätettiin kaiveluhommat vähemmälle. Mutta ehkä taas ensi kesänä pääsen hommiin ja Johannan luonakin ois kiva päästä käymään, jos emäntä ei uhkaa vaihtaa mua toiseen koiraan.

Nauttikaa lumesta ja talvesta! Niin teen myös minä 

~Tara-lagotto~

©2018 budoartara - suntuubi.com