copyright@PäivijaTara
Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK


                      (1/2013)  Uusi vuosi ja uudet kujeet  

Tätä vuotta on kulunut jo pitkän matkaa. Minä en ole ollut vielä missään lomareissulla autolla (onneksi!). Mutta isäntä ja emäntä lähtivät johonkin ja minä olin hoidossa sen aikaa. Se oli tuttu paikka viime kesältä. Olin nyt siellä monta päivää ja yötä. Siellä oli mukavia ihmisiä ja lenkille lähti aina sellainen iso koira mukaan. Se oli kuulemma susivahtina. Mä en niistä susista tykkää. Yhden kerran olen sellaisen haistanut, kun emännän kanssa oltiin kävelyllä ennen treenejä. Ja sen voin sanoa, ettei se haissut hyvälle. Ne sudet ei taida käydä ollenkaan pesulla ja siks ne haisee niin pahalle. Että oli siis hyvä, että oli oma turvakoira mukana, ettei ne sudet pääsis edes lähelle. Siellä hoidossa oli muitakin koiria ja aina kun ulko-ovi aukesi, alkoi melkoinen mekkala, että kuka pääsis ekana ulos tai jotain muuta kivaa. Mä en oikein siitä metelistä tykännyt.  Mutta siitä tykkäsin kovasti, kun pääsin ulos. Ja siitä, kun mentiin sisälle, niin sain herkkuja. Mulla oli oma huone, jossa mulla oli leluja ja oma boxi kotoa. Sen sisällä oli emännän vanha paita, joka haisi ihan emännälle. Se oli pitänyt sitä päällään ulkona muutamana päivänä ennen, kuin mä menin hoitoon. Kaikista parasta kuitenkin hoidossa oli, kun sai olla Ira-tädin kanssa ihan kahdestaan mun huoneessa.  Se rapsutteli ja antoi välillä tehtäviä. Kun ne suoritti oikein, niin sai herkkuja. Mä en viitsinyt kertoa Iralle, että mä osaan paljon vaikeampiakin temppuja, kuin se vaati. Mutta pääasia, että sai herkkuja ja rapsuttelua.  Lopulta yhtenä aamuna isäntä tuli hakemaan mua kotiin. Minulla oli hirmuinen hätä, kun emäntä ei ollut mukana. Ja sit mut laitettiin autoon, mutta minä olisin halunnut olla kuulolla, mitä ne ihmiset vielä puhuu ja yritin tulla ulos… Kun se ei onnistunut, jäin itkemään autoon. Onneksi lähdettiin pian kotiin ja löysin emännän sieltä. Sitä minä seurasin joka paikkaan muutamana päivänä.

Mun ruoka-auto tulee kerran kuussa rautatieasemalle ja tuo uusia lihoja ja luita mun pakastimeen. Ollaan käyty siellä tänä vuonna jo kaksi kertaa emännän ja pulkan kanssa. Sillä me ollaan vedetty yhdessä iso laatikko kotiin. Isäntä on kai nykyään jossain kauempana töissä, kun se ei enää käy hakemassa mun ruokia, kuten aikaisemmin. Se tulee enää vaan tosi harvoin keskellä päivää syömään kotiin. Muuten se lähtee aamulla vielä aikaisemmin ja tulee kotiin paljon myöhempään, kuin ennen. Mutta kun viimeksi käytiin siellä ruoka-autolla, mä kohtasin ihanan yllätyksen: Ira-täti oli myös siellä. Se oli hakemassa ruokia omille koirilleen sieltä. Mun piti moneen kertaan pussata sitä. Tuleekohan se sinne seuraavallakin kerralla, kun me mennään sinne emännän kanssa? Ja päästäänköhän me vielä pulkan kanssa sinne? Sitä minä vaan olen tässä miettinyt, että miten me ne ruuat haetaan emännän kanssa sitten, kun pulkkaa ei voi enää vetää perässä? No onneksi nämä asiat ei ole koirien päätettäviä juttuja. Kyllä mun emäntä varmaan keinot siihen keksii. Toivottavasti, ettei tartte ilman ruokaa olla jatkossa… 

Mä rakastan talvea ja lunta! Me käydään melkein joka päivä metsässä. Mulla on päällä uudet hyvät valjaat. Joskus ne laitetaan mulle päälle ja mä pääsen autoon takapenkille syömään, kun siellä on uusi suojus. Ensin valjaista kuuluu naks, kun ne kiinnitetään penkkiin kiinni. Sitten saan ruokaa kupista ja kun olen syönyt, me tehdään vielä emännän kanssa vähän temppuja ja mä saan herkkuja.  Lopuksi  lukko avataan ja pitkä lenkki laitetaan valjaitten selkään kiinni ja mä saan tulla varovasti pois autosta. En kyllä oikein ymmärrä, mitä varten mun täytyy pukea valjaat päälle ja mennä autoon syömään? Mutta toisaalta, käyhän ne ihmisetkin kuulemma jossain ravintoloissa syömässä. Ehkä tää liittyy jotenkin siihen. Niistä valjaista vielä. Ne on sellaiset mukavan pehmeät, eikä purista mistään, niin kuin entiset valjaat. Mun täytyy vaan pujottaa pää läpi niistä ja sitten emäntä laittaa lukot kiinni kummaltakin puolelta, kun se ensin nostaa massukappaleen mun mahaa vasten ylös. Kun me mennään lenkille metsään, se valjaitten pitkä osa avataan sieltä selästä ja kiinnitetään juoksuremmiin. Sitten metsässä tai jäällä niihin laitetaan vielä sellainen pitkä rullautuva kela kiinni, joka on emännän vyössä kiinni. Se on kai joku fleksi nimeltään. Sitä me ei käytetä muilla lenkeillä.  Sitä minä vaan tässä olen ihmetellyt, miksei se emäntä ole aikaisemmin ymmärtänyt laittaa sitä kelaa vyöhönsä kiinni? Ois ollut paljon mukavampia metsälenkit, kun ei olis tarvinnut kompastella mihinkään pitkään nauhaan perässä. Se vaan on valitellut, että se on niin painava, ettei sitä jaksa pitää kädessä lenkeillä. Jäällä me ei olla tänä talvena kotona vielä hiihdetty ollenkaan. Mutta ollaan me siellä kuljettu. Emäntä laittaa kenkiinsä kiinni sellaiset ihmeelliset jutut, jotka pitää sen paremmin lumen päällä, jos hanki ei kestä tavallista kävelyä. Se vaan kertoo ihmisille, että nyt ei ole voiteluongelmia, jos ne meidän menoa ihmettelee. Valitettavasti mä en saa enää juosta vapaana jäällä ollenkaan. Mun pitää kulkea kiinnitettynä siihen fleksiin. Emäntä tais kyllästyä edellisiltä talvilta mun perään huuteluun, kun juoksin pupun jälkien perässä ja huomasin ehkä vasta kaukana, ettei se emäntä tullutkaan perässä… Ollaan käyty kiertämässä sama saari, jonka ohi me hiihdettiin aikaisempina talvina. Emäntä on aina kirjoittanut siellä vihkoon meidän nimet, kun se huomasi, että Dinan ja Donnankin nimet oli siellä kerran. Lauri-setä sanoi viimeksi, kun oltiin niillä käymässä, että koirien kiinnipitoaika on jo alkanut. Emäntä lopetti minun vapaana juoksut siihen paikkaan, myös metsässä. Ja minä kun vain ihan pikkuisen olisin käynyt tarkistamassa niitä jäniksen jälkiä siellä metsässä. Ja niitä on siellä muuten tosi, tosi paljon. Onneksi emännällä on kuitenkin isot taskut ulkona ja niissä on paljon herkkuja. Mä saan aina herkkupalan, kun pysähdyn ja odotan emäntää. Sunnuntaina me käytiin emännän kanssa hakemassa minulle uusi hieno panta. Kun esittelin sitä isännälle se sanoi, että sehän on ihan tyttöjen värinen. No minähän olen tyttö. Emäntä ostelee kaikkea vihreää itselleen ja mulle punaista. Tällä kertaa punaisissa pannoissa ei ollut mun kokoa, joten nyt se on vaaleanpunainen. Emäntä osti sellaisen ison vihreän pallon meille yhteiseksi. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu. 

Toivottavasti tätä lumista kautta kestää vielä kauan!  

~Tara-lagotto~

                        Taran päiväkirja osa 15

 

Tänään on ollut kuulemma hassu päivä. Tänään on siis keskiviikko, joka kirjoitetaan ihmisten maailmassa 11 12 13. Minusta siinä ei ole mitään hassua, enkä minä muutenkaan ymmärrä numeroita… Muuta kuin minä olen 7-vuotias ja se on jo aika paljon. En ole enää pentu, mutta en vielä vanhuskaan. Eli juuri sopivan ikäinen siis. Ja muuta hassua tässä päivässä ei minun mielestäni muutenkaan ole. Emäntä tosin nukkui aamulla pitempään, kun se heräsi, kun minä ihan varovasti yöllä yritin aukaista uunin luukkua. Sieltä tuli niin vastustamattomat tuoksut, kun luukku oli vähän raollaan. Emäntä leipoi mulle eilen joulupipareita. Se laittoi taikinaan jauhelihaa ja kermaviiliä, sekoitti ne keskenään, teki niistä sellaisella muotilla sydämen mallisia ja laittoi uuniin paistumaan. Sitten niitä piti kuulemma vielä kuivata siellä uunissa, vaikka kyllä ne mulle olis kelvanneet saman tien. Yöksi ne jäi vielä sinne uuniin kuivumaan. Ja senhän tiedätte, ettei mulla tullut uni kunnolla silmään, kun ne oikein kutsuivat mua sinne syömään. Emäntä kuuli siis kahden aikoihin, kun mä hyppäsin luukkua vasten… Se napsautti sormiaan ja mun oli pakko mennä katsomaan, mitä asiaa sillä oli. Se taputti sängyn reunaa ja komensi siten mut nukkumaan. Itse se nousi vähän ajan päästä, kävi sulkemassa uunin luukun ja meni takkahuoneeseen lukemaan jotain. Ne mun piparit laitettiin aamulla purkkiin. Mä jouduin poseeraamaan yhden joulukuvan niiden kanssa. Palkaksi sain yhden piparin. Sitten purkin kansi laitettiin päälle. Nyt mä en tiedä missä ne on, mutta ihan varmasti muutama on keittiössä pöydällä. Mä kävin tarkistamassa aamulla sieltä, kun ne tuoksu niin hyvältä. Sitten siihenkin purkkiin laitettiin kansi päälle, ettei mun tartte kiivetä enempää. Mä niin tykkään, kun meillä on ne pöytätasot just sillä korkeudella, että hyvällä tuurilla varsinkin yksin ollessa, mä löydän sieltä jotain suuhun pantavaa…

 

Tänään tehtiin aamulenkki metsässä, mutta mä jouduin olemaan koko ajan kiinni fleksissä, joka oli emännän vyössä kiinni. Mä olen vähän ollut kuriton viime aikoina ja juossut pupujen perässä. Jäät ovat muka vielä heikkoja ja sinnekään ei saisi tällaiset kevyetkään koirat mennä… Naapurin pariskunta tuli aamulla metsäpolulla vastaan ja kertoivat nähneensä kauriin jälkiä maassa. Kyllähän minä tiedän mikä sellainen on, tai ainakin miltä se haisee. Aamulla sellaiselle haisi kovasti kallioiden kohdalla metsässä. Ihan epäreilua, kun mä en saanut juosta niiden luo… Lisäksi  mulla oli kuonokoppa taas päässä, etten saanut syödä siellä mitään. Mm. sieniä löytäisin hyvin sieltä vielä lumen alta. Minä olen tosi kova tekemään sieltä metsästä kaikenlaisia löytöjä, kun mulla on niin tarkka nenä. Syksyllä mä löysin sammakon. Se kiljui, kun mä lähestyin sitä. Se yritti päästä järveen, kun silloin yöllä oli ollut niin kylmä ja maa oli jäässä vielä aamullakin. Ei se lopulta osannut sinne jäädä, sillä parin viikon päästä mä löysin se kalliolta haljenneena. Emäntä ei antanut mun pitää sitä. Mutta kyllä mä varmasti olisin se syönyt, jos se inhottava kuonokoppa ei olis estänyt sitä. Sammakon koivet ovat kuulemma maailmalla suurta herkkua. Minäkin olisin halunnut maistaa…

 

Onneksi on taas tullut talvi ja lunta. Minä rrrrakastan talvea. On ihanaa pyöriä lumessa. Lumessa ei ole mitään muuta vikaa, kuin se tarttuu joskus pakkasella inhottavasti anturoiden väliin ja pitää pysähtyä kesken lenkin ottamaan jääpaakkuja pois... En tiedä alkaako mulla kohta tossukausi jälleen. En kyllä muista, että viime talvesta olisi jäänyt yhtään ehjiä tossuja. Eilen käytiin suutarissa ja emäntä osti palan nahkaa ja nauhoja. Mun piti toimia mannekiinina ja sovitella jotain uusia tossuja vähän väliä jalkaan. Onneksi siitä sai sitten vaivanpalkkana jotain herkkua. Muutaman piparinkin sain, joten se arvaatte, että niiden tuoksu mua yöllä valvotti. Illalla mä jouduin testaamaan niitä tossuja ulkona ja emäntä tarkisti vähän väliä, ettei yksikään ollut pudonnut jalasta. No ei varmasti ois pudonnut, kun ne oli niin tiukalla, ettei verikään kunnolla kiertänyt. Onneksi se lopulta uskoi, että ne kannatti ottaa jalasta pois. Tänään se jatkoi niitten tekemistä ja mun piti taas sovitella. Tällä kertaa olinkin fiksumpi, enkä suostunut yhteistyöhön ilman herkkuja. Onneksi tänään on niin märkää, että mun ei varmaankaan tartte laittaa niitä jalkaan iltalenkille. Onkohan ne sellaiset bootsit, niin kuin joskus ihmisillä olen nähnyt? No ehkä niihin tottuu sitten joskus, jos ne auttaa pakkasella siinä, ettei lumi tartu tassuihin… Talvessa on myös se hyvä puoli, ettei mun enää tarvitse pitää kuonopantaa lenkeillä. Meidän lenkkipolkujen varrella joku oli laittanut vanhoja leipomuksia jonkun syötäväksi. Kun mulla on ollut se kuonopanta, emäntä on ehtinyt kiskoa mut pois, ennen kuin olen saanut mitään suuhuni. Se on kerännyt ne kaikki syötävät talteen ja pistänyt roskikseen, mutisten samalla jostain rotista. Mä en tiedä, onko ne rotat syötäviä, vai tuleeko niitä liikaa, jos niitä joku ruokkii? Nyt talvella niitä leipomuksia ei ole enää löytynyt. Harmi, sillä nyt emäntä ei varmasti pärjäisi mulle nopeudessa. Se lenkkipolku menee muuten saaren läpi ja pitää kulkea kahden sillan yli, jos menee sitä kautta. Talvella se paukkuu ja narisee inhottavasti, enkä mä yhtään tykkää nyt talvella niitten siltojen ylityksestä. Toivottavasti tänään ei mennä kiertämään saarilenkkiä illalla!!!

 

Mun elämässä on tapahtunut viime aikoina iso muutos. Mä saan syödä kolme kertaa päivässä. Aamulla, päivällä ja vielä illalla ennen nukkumaan menoa. Mulla on ollut vähän sellaisia ikäviä oireita, että yököttääkin välillä ja nousee paha maku suuhun, että pitää napsutella suuta. Onneksi ei ole sen takia kuitenkaan tarvinnut vielä käydä eläinlääkärissä, muuta kuin puntarissa. Mä sain ihan tarpeekseni siellä käymisestä, kun mulle tuli sellainen näppy häntään. Sitten se tulehtui ja lopulta se näppy piti leikata pois. Mun piti vähän aikaa pitää sellaista tötteröä kaulassa, mutta notkeana tyttönä yletyin kuitenkin vähän hoitamaan sitä haavaa. No eläinlääkärikäyntiähän se taas tiesi. Haavaa hoidettiin ja se sattui. Sain isomman tötterön ja jouduin vielä käymään siellä, kun tikit otettiin pois. Mä luulin jo saavani tötterön pois kaulastani. Mutta minun pitikin pitää sitä vielä monta päivää kaulassani. Ihan liian monta. Joten tiedätte varmaan, että eläinlääkäri ei ole yhtään minun suosiossani. Toivottavasti minun ei tarvitse mennä käymään siellä enää muuta kuin puntarissa. Tosin kyllä se lääkäri voisi sanoa mun emännälle, että voisi se antaa mulle silti ihan reilusti ruokaa jokaisella aterialla… Nyt mä lähden viemään emäntää ulos lenkille. Ai niin… Meinasin ihan unohtaa… Kohta on tulossa joulu. Olen kuullut, että jouluna saa yölläkin syödä. Ihanaa! Joten haluankin toivottaa teille kaikille oikein Herrrkullista Joulua!

~Tara-lagotto~

©2018 budoartara - suntuubi.com